Jippu - Kaksi kauneinta

Toisella on niin kova ikävä
Ja se kantaa käsissään kyyneleitä

Vielä eilen ajattelin, etten kirjoita tänne enää. Ajattelin, ettei blogin pitäminen ole minua varten, ettei se ole minulle hyväksi, että nyt on selvittävä jollain muulla keinolla. Nyt en ole siitä niinkään varma.

Minulla on aivan järkyttävä tarve kirjoittaa. Tahdon muodostaa sanoja, kun en osaa puhua. Tahdon kirjoittaa kirjeitä, päiväkirjaa, jotain, ihan mitä tahansa - kunhan vain saan kirjoittaa. Mutta sitten minuun iskee turhautuminen; sanat ovat puutteellisia ja lauseet jäävät vajaiksi. En osaa ilmaista ajatuksiani, en osaa tuoda tunteitani esille. Sanat ovat vain häilyvä verho oman itseni yllä.

Tänään olen tuntenut niin voimakasta ahdistusta ja pahaa oloa, etten voi olla kirjoittamatta. Vatsalaukku heittää volttia, silmiä kirvelee ja sydäntä pakottaa. Tahdon oman asunnon, oman rauhan, oman pienen pesän. Tahdon pois isän ja äidin nurkista. Minä en kestä tätä ruuan määrää, valvontaa ja jatkuvaa seuraa. Tahdon olla yksin ajatusteni ja sairauteni kanssa.

Liioittelin ehkä. Tahdon pojan. Haluan tämän pojan. Tämän joka minulle on nyt annettu. Tämän joka tahtoo minut. Mutta minä tahdon liikaa. Vaadin liikaa. Olen liikaa. Ennen kaikkea: pelkään ja epäilen liikaa.

Sairaanhoitajat ja lääkärit yrittävät tavoittaa minua. En vastaa heille. Tahdon olla yksin.

Adema - Pain inside

This pain inside I can not live with it
It feels like no one really understands

En millään jaksa kirjoittaa. En millään jaksa valvoa. En jaksa syödä. En jaksa. Olen niin väsynyt. Eilinen lääkeyliannostus painaa vieläkin niskassani, eikä päässäni liiku mitään. Mietin vain sänkyä, unta, pehmeitä tyynyjä. Olen nukkunut koko päivän. Tahdon lisää unta.

Jalkaan särkee. Potkaisin sen eilen kipeästi. Näyttää siltä kuin minulla olisi kaksi pohjetta - etu- ja takapuolella omansa. Sääriluu turposi ja kipeytyi. Siitä tuli tulikuuma ja kipu oli saada minut pyörtymään. Otin seroqueleja, kun mitään muuta ei ollut. Otin niitä niin paljon, että tiesin tajun lähtevän. Kävin sängylle ja roikutin jalkaa laidan yli, kun peitonkin paino oli sille liikaa. Ja niin minä nukuin. Nukuin pois pahaa oloani ja kipuani. Nukuin enkä tuntenut yhtään mitään. Nyt tunnen taas. Tuntuu, että jalka halkeaa kohta. Mutta minä en mene lääkäriin.

Olisin halunnut kirjoittaa eilen. Olisin halunnut kuvata ulkona riehuvaa syysmyrskyä: rajua tuulta, piiskaavaa sadetta, kylmää ilmaa, ruskeankirjavia lehtiä. Mutta minuun sattui. En voinut kirjoittaa. Päähäni ei mahtunut muuta kuin se alati paheneva särky. Sinne menivät kaikki haaveet kirjoittamisesta ja viime vuoden muistelusta. Olisin voinut kertoa, kuinka vietin viime vuonna lokakuun ensimmäistä päivää, missä olin ja mitä odotin. Ja kuinka väsyneeksi se minut sai. Nytkään en jaksa sitä tehdä. Lääkepöhnä on liian vahva. Tahdon vain nukkumaan.

Shinedown - Save me

And I can hardly remember
The look of my own eyes
How could I love this
I life so dishonest
It made me compromise

Minun elämäni on yhtä vuoristorataa. Ensin kaikki tulee, sitten näyttää siltä, että kaikki menee ja lopulta minä kuitenkin jään voitolle - tai vaihtoehtoisesti tappiolle. Kuljen liian raskaita ylämäkiä ja jarruttomia alamäkiä. Koska tämä rauhoittuu?

Saimme asiat sovittua. Puhuimme, puhuimme, puhuimme. Minä itkin ja kielsin koskemasta. Minuun sattui. Sattui niin kovin. Olin varma, että ajan viimeistä kertaa siihen mutkaan, kaarran viimeistä kertaa parkkipaikalle, astun viimeistä kertaa hamsterinhajuiseen rappukäytävään. Olin täysin varma, etten enää koskaan sen jälkeen rimputa ovikelloa tai yritä avata rikkinäistä lukkoa pimeässä käytävässä. Olin varma, etten enää koskaan uppoa sohvaan tai hihitä vessan lattialla. Mutta olin väärässä. Puolentoista tunnin ja tuhansien vakuuttelujen jälkeen me päätimme yrittää. Me päätimme antaa toisillemme mahdollisuuden. Toivottavasti se kannatti.

Olen syöny tänään patonkia, omenapiirakkaa ja Domino-keksejä. Mieli huutaa, kiljuu ja raivoaa. Se käskee minua vessaan. Se pakottaa sormia kurkkuuni ja hapon suuhuni. Mutta järki laittaa vastaan. Järki sanoo, ettei nyt ole oikea hetki. Se sanoo, että nyt taistellaan elämän puolesta. Nyt tästä selvitään, se vakuuttaa. Minä en usko. Käperryn huoneen nurkkaan kuunnellen ristiriitaisia ääniä päässäni. Toinen huutaa, toinen yrittää saada äänensä kuuluviin. Minun korviini sattuu. Minun päähäni sattuu. Minuun sattuu. Tahdon rauhaa.

Jippu - Kuka teki minusta tän naisen

Kuka teki minusta tän naisen
Joka heikkoja kohtiaan kadulla muille myy

Minä en saa unta. Olen ajanut, ajanut, ajanut. Olen polttanut tupakkaa ja katsonut, kuinka ihminen toisensa jälkeen nukahtaa. Vain minä olen enää hereillä. Viimeinenkin jäljellä oleva nukahti minun unilääkkeideni avulla. Miksei se ole minulle yhtä helppoa?

Sain tietää asioita väärää kautta. Totuuksiahan ne olivat. Mutta ne sattuivat, kun eivät tulleet siitä suusta, josta toivoin. Olisi edes sanonut päin naamaa. Ai mitä? Että olen hullu ja liian kallis huora, kun ilmaiseksi saa täysin tervettä ihmistä. Ja että olen ihan kiva, mutta ilmeisesti liian vaativa, liian täynnä teiniangstia, liian rikki, liian ongelmainen, liian tarrautuva. Olen aina liikaa tai liian vähän - enkä näköjään vain omasta mielestäni.

Ja kaikki tämä juuri kun luulin kuulleeni totuuden.

Bob Dylan - Blowin' in the wind

How many times must a man look up
Before he can see the sky?

Olen niin suuri, niin suuri. Niin iso ja pelottava. Näytän tonnikeijulta peilistä, vaatteet hiertävät eikä alastikaan ole hyvä. Katsoin mistä hyvänsä, koskin minne tahansa, niin aina löydän jotain ylimääräistä. On ihraa, läskiä, rasvaa. On riippuva leuka, heiluvat käsivarret, pullottava vatsa. Tai sitten on paksut reidet ja turvonneet pohkeet. Aina löytyy jotain uutta ja ahdistavaa. Joka päivä. Jokaikinen päivä.

On niin vaikeaa kirjoittaa tännekin, kun tuntuu, ettei koskaan ole mitään uutta. Aina vain se sama vanha virsi siitä, kuinka minä olen lihava ja ruma enkä jaksa elää. Vaikka todellisuudessa minä olen aivan alipainon rajoilla, minua kehutaan kauniiksi ja minulla olisi kymmenittäin syitä elää. Mutta minä en jaksa. Olen väsynyt taistelemaan. Olen väsynyt kirjoittamaan asioista, jotka muutenkin pyörivät päässäni tasaiseen tahtiin. Ne poistuvat vain pieniksi hetkiksi. Vain silloin, jos Pelastus turvaa yön tai vie minut Korkeasaareen. Vain silloin saan rauhan. Ja sitten taas rytisee.

Kaikki ympärilläni ovat huolissaan. Osa tahtoo minut osastolle, osa omaan seurantaan vuorokauden ympäri. Toiset tahtovat minut nukkumaan viereensä, toiset eivät tiedä mitä haluavat. Sitten on niitä, joita pelottaa. Niitä, jotka rynnistävät karkuun ja jättävät minut yksin. Niin, heitäkin löytyy.

Mahassa kaksi Diapamia. Enää on turha ottaa lääkkeitä, jos meinaa herätä huomenna. Herääminen kyllä vaatii sen, että nukahtaa ensin...

Stella - Häävalssi

Kun pyryttää ja pajutkin taipuu
Kinosten alle hautautuu
Täytyy olla lujasta luusta
Että selviytyy

Olen niin lopussa. Lasken joka päivä lääkkeet ja mietin, onko minusta siihen. Uskallanko vielä elää huomisen? Uskallanko turvata Pelastukseen ja nukahtaa hänen kainaloonsa? Uskallanko luottaa siihen, että minä selviän? En minä uskalla. Ja silti yritän. Päivä kerrallaan. Minuutti minuutin jälkeen.

Olen lihonut. Kaks ja puoli kiloa. Tahdon ne pois. Tahdon kaiken pois. Vielä ainakin seitsemän kiloa. Kaikki pois. En jaksa välittää. Tahdon vain tunnustella luita, jotka kaivautuvat esiin ihrakerroksen alta. Millään muulla ei tunnu nyt olevan merkitystä. On turvattava johonkin, kun kaikki muu karkaa käsistä.

Tässä asunnossa on vaikea olla ja kirjoittaa. Täällä ei saa kiinni muusta kuin ahdistuksesta. Ei ole omaa rauhaa, ei vapautta, ei hiljaisuutta. On isä, äiti ja koira. On turvaa ja ylihuolehtimista, ruokaa ja herkkuja. Minä en jaksa sellaista. Siksi on helpompi turvata toiseen, vaihtaa yöksi maisemaa. Ja turruttaa aivot.

Anteeksi, kun olen niin väsynyt. Anteeksi, kun minusta ei saa mitään irti.

Tracy Chapman -Fast car

You got a fast car
And I got a plan to get us out of here

Minä menin. Minä olin. Minä tulin pois. Mukanani oli vain kolme laatikollista tavaraa ja yksi jätesäkillinen vaatteita. Loput jäivät vielä pojalle; hän toivoo, että muuttaisin takaisin. Minä kieltäydyin. Jätin hänet sinne. Hänet ja tavarat.

Hän pyysi minut yöksi. "Jäisit nyt? Mä niin toivoin, että jäisit." Niin, hän toivoi myös, että emme sittenkään eroaisi, etten sittenkään olisi vienyt osoitteenmuutosta. Hän sanoi, että haluaisi yrittää. Minä en. Minä en jaksa. Olen liian loppu.

Huomenna on perjantai. Tarjoan syntymäpäiväsankarille baari-illan ja kyydit. Sitten menen asuntoon, joka on vain minua varten. Nyt olo on tyhjä ja yksinäinen. Liian täysi kuitenkin. Niin että vatsaan sattuu. Saatanan ruoka. Minä vihaan sitä.

Kelly Clarkson - Hole

There's a hole
Inside of me
It's so cold
Slowly killing me

Tänään on se päivä. Otan mukaani jätesäkkejä, muuttolaatikoita ja pakettiauton. Soitan ystävän apuun. Ensin pakkaan yksin. Ehkä itken. Sitten kasaamme suuret tavarat ystävän kanssa ja kannamme ne autoon. Sohva, sänky, tv-taso, matot. Kaikki se mikä kuuluu minulle. Kaikki se lähtee tänään. Kaikki paitsi lamput. Ne viimeiset merkit minusta. En viitsi jättää toista pimeyteen.

Posti kääntyy vasta tiistaina. Siihen asti hän joutuu säilyttämään kirjeitäni - ja näkemään lopulta viimeisen kerran. Siihen asti minulla on vielä siteitä siihen asuntoon. Tänään jätän avaimen ja tuon elämäni takaisin tähän taloon, johon muutimme samana päivänä kuin synnyin. Tämä on minun kotini, ehkä sittenkin on.

Nyt juon kahvia ja kuuntelen, kuinka vatsa murisee. Tahtoisin hiljentää sen Seronililla, mutta en ole jaksanut hakea lääkkeitä. Tahtoisin uuvuttaa itseni uneen rauhoittavin ja unohtaa nälän mielialalääkkeen avulla. En jaksaisi elää tätä päivää, tulevaa iltaa. Mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Minun on jaksettava. Jos ei itseni, niin toisen takia. Pelastuksen takia.

Aerosmith - Dream on

Yeah, I know nobody knows
Where it comes and where it goes
I know it's everybody's sin
You got to lose to know how to win

Minä olen yksin. Olen takaisin tässä keltaisessa puutalossa, omakotialueella. Minun kotini ei ole enää kaupungissa, toisessa kerroksessa, kuudenkymmenen neliön kaksiossa. Nyt asun tässä reilun sadan neliön omakotitalossa, naapurikunnassa, isän ja äidin luona.

Sain eilen käskyn hakea tavarat pois. Se tuli äkkiarvaamatta, yllättäen. Vaikka olinhan minä miettinyt sitä jo pitkään. Toinen ei. Suuttui, raivostui, vihastui. Ei halua nähdä minua enää koskaan. Paitsi huomenna, kun haen viimeiset tavarani sieltä. Silloin näemme viimeisen kerran. Ehkä koskemmekin. Se tuntuu oudolta, pelottavalta ja vieraalta. En uskalla kohdata häntä.

En tiedä olenko helpottunut vai pahoillani. Ehkä molempia. Nyt kuukausien piina on päättynyt, minä olen vapaa ja irrallaan. Minun ei tarvitse, minua ei pakoteta, minua ei määrätä. Mutta nyt joudun etsimään uuden sylin, ansaitsemaan uuden luottamuksen, oppimaan rakkautta, elämään uutta elämää. Tämä kaikki on niin pelottavaa, niin uutta.

Olen jälleen laihtunut. Äiti yrittää lihottaa minua. Paino on tippunut nyt jo kymmenen kiloa. Se näkyy vaatteissa, mutta silmäni eivät huomaa muutosta. Olen sama lihava tyttö kuin vielä puoli vuotta sitten. Ja silti minä olen haluttu. Enkä minä kestä sitä. Minun on vain niin paha olla.

Sain marraskuun loppuun asti sairauslomaa. Ja saatan joutua sairaalaan osastolle. En syömisten takia, vaan masennuksen. Syömishäiriöpoliklinikalla minua ei otettu vakavasti, sain lähtöpassit. Onneksi omahoitaja otti, lupasi järjestää asioita ja pitää minusta huolen.

Entä jos se ei riitä? Entä jos minä en jaksa? Onneksi minulla on turvapaikka. Se pelastaa. Siellä asuu Pelastus. Minun ikioma Pelastukseni. Hän vie minut pois tästä kaikesta pahasta.

Cat Stevens - Wild world

Baby, I love you but if you wanna leave take good care
Hope you make a lot of nice friends out there
But just remember, there's a lot of bad

Olen ollut pitkään hiljaa. Ensin kone sanoi itsensä irti, sitten minä. Minulla on enää tämä kuukausi aikaa asua tässä asunnossa. Sitten joudun luovuttamaan avaimen poikaystävälle ja sanomaan hyvästi. Edessä on muutto takaisin vanhempien kotiin. Minua pelottaa ja ahdistaa. Mutta ehkä tämä sittenkin on oikein?

Minä jäin kiinni eilen. Jäin kiinni pahoista teoistani, ajatuksistani, tunteistani. Ja taas minä kiistin kaiken. Valehtelin viimeiseen asti, kuten toinen sanoi. Ei minuun voi luottaa, ei todellakaan. Ja silti minä odotan ja toivon sitä. Mutta en kuitenkaan ole sen arvoinen, tiedän sen. Olen niin hukassa. Huusin eilen. Kaikkien kuullen. Raivosin eteisessä, heitin kenkiä seinään ja poistuin. Jätin vieraat ja rakkaat hiljaisina puhumaan pahaa minusta.

Nyt olo on tyhjä. Olen nukkunut puoli viidestä kymmeneen. Söin jopa palan marjapiirakkaa tänään. Ja muutaman sokerittoman salmiakin. Mutta olo on silti liiallinen. Olen tehnyt väärin ja taidan muutenkin olla kokonaan väärä. Ei tässä nyt oikein ole elämälle aihetta.

Richard Marx - Hazard

I think about my life gone by
And how it's done me wrong
There's no escape for me this time
All of my rescues are gone

Oma koti. Miksei tämä taas tunnu kodilta? Miksi tämä on yhtäkkiä niin vieras, niin synkkä, niin etäinen. Täällä on minun pörröinen mattoni, pehmoinen sänkyni, kaunis astiastoni. Täällä on yhdessä valittu ruokailuryhmä sekä tummat vitriinikaapit. Täällä on kaikki niin kuin pitää. Silti minä en viihdy täällä.

Kun saavuin kotiin, leivoin sen kakun. Voi, kuinka sen sisus oli lämmintä, kermaista ja valuvaa. Se oli kuin sulaa suklaata. Ja minä söin. Tungin kakkua suuhuni tuntematta edes häpeää. Sitten se iski. Ahdistus. Juoksin suihkuun, irroitin viemäristä kannen ja annoin mennä. Kuuma vesi poltteli niskaani ja kyyneleet sekoittuivat siihen huomaamatta. Kun kylpyhuoneen ovi aukesi ja astuin ulos vaaleansinisessä kylpytakissani, hymyilin kauniisti, voitelin hapankorpun ja otin lasin vettä.

Minusta tuntuu, että olen syönyt aivan liikaa, tehnyt vääriä asioita, elänyt väärien ihmisten kanssa, elänyt väärin. Ehkä olenkin. Ehkä paino taas nousee, ehkä joudun vastuuseen teoistani, ehkä ihmiset kääntävät minulle selkänsä, ehkä elämälläkään ei ole enää tarjottavaa. Omatunto huutaa ja soimaa, mutta minä en jaksaisi välittää. En tahtoisi välittää. Tahtoisin takaisin siihen asuntoon, siihen lämpöön ja sekasotkuun. Tai sitten siihen viikonloppuun, kun joimme jatkoilla raakaa viinaa ja piilouduimme lukkojen taakse. Kunhan vain pääsisin pois täältä.

Stella - Rauhoitettu

Miten osaisin mä olla niin kuin nuo muut
Vai onko jossain joku paikka, jonne kuulun
Missä toiset samanlaiset mua oottaa
Planeetalleen jo palaamaan

Olen laihtunut jälleen. Nyt sain tarkan aamupainon, kun heräsin asunnosta, jossa on vaaka. Minua pelottaa. Olen samalla ylpeä lähes kymmenen kilon painonpudotuksesta ja samalla peloissani. Entä jos minä en osaa lopettaa? Entä jos tämä sairaus ryöstäytyy nyt käsistä? Entä jos se on ryöstäytynyt jo?

Minun pitäisi olla kotona. Pitäisi istua sohvalla syömässä jogurttia ja paahtoleipää, leipomassa poikaystävälle mutakakkua. Sen sijaan minä istun väärällä sohvalla, väärässä kaupungissa, väärän ihmisen asunnossa. Hänen ansiostaan eilinen on pyyhkiytynyt pois mielestäni, mutta on myös hänen syynsä, että olen entistä enemmän sekaisin. Hän tahtoo minut, mutta ei pysty luottamaan. Minä tahdon hänet, mutten uskalla irroittaa otettani.

Tenox toi illalla turvan. Tenox ja vihreä tee. Oloni oli niin rauhallinen, että olisin voinut vaipua ikuiseen uneen. Olisin halunnut sitä. En olisi tahtonut enää tätä epätietoisuutta, ahdistusta ja jatkuvaa kipua. En jaksa laihtua, en lihoa, en syödä ja oksentaa.

Aamu kuitenkin valkeni. Sumuisena ja kylmänä. Heräsin yksin, kun toinen oli jo töissä. Tässä minä istun, hänen sohvallaan ja kirjoitan. Tahtoisin soittaa äidille, että hakee minut turvaan, etten pärjää yksin. Pitäisi kai sanoa, etten pärjää enää ollenkaan.

Jippu - En osaa elää

Eilen neljä tuntia mä itkin
Eikä mikään helpota

Olen pessyt kaksi koneellista pyykkiä, imuroinut, pyyhkinyt pölyjä ja järjestellyt muutenkin. Silitin jopa kuivumassa olleita pyykkejä kaappiin. Olen ollut niin ahkera, että oikein hävettää. Tulee tunne, etten olekaan niin sairas. Ja yhtäkkiä se hiipii, pelko. Pelko siitä, että olenkin ihan terve. Ettei minulla ole hätää. Etten saa enää sairauslomalle jatkoa. Sitten lähtevät alta sekä työt että tuet.

En ole kyennyt enää mihinkään aamuisen energiapurkaukseni jälkeen. Olen vain maannut, kuunnellut musiikkia ja itkenyt. Olen pelännyt, että alan olla liian terve. Mutta voiko kukaan olla terve, jos ei nuku yhtään kokonaista yötä, miettii itsemurhaa ja hakee jatkuvasti lisää lääkkeitä turruttaakseen aivonsa? Minä en tiedä. En todella tiedä. Kaikki luulevat, että olen terve. Kukaan ei ymmärrä, että olen oikeasti rikki ja vinossa. Niin helvetin vinossa.

Minulla ei ole nälkä, jogurtti homehtuu jääkaappiin ja poikaystävä joutuu itse valmistamaan ruokansa. Paino putoaa putoamistaan, mutta ruoka ei maistu. Olen niin loppu. "Mutta sinähän hymyilet ja naurat. Olet niin onnellisen näköinen." Kunpa kykenisin sanomaan, etten ole kunnossa.

Kaija Koo - Maailman tuulet vie

Mua maailman tuulet vie
Kai joskus johonkin loppuu tie

Nyt on syyskuu. Virallisesti syksyn ensimmäinen päivä. Silti minä kuljin tämän päivän valkoisissa verkkosukkahousuissa ja minisortseissa. Minä tarvitsen vielä kesää. Tarvitsen tunteen siitä, että minulla on vielä mahdollisuus. Mutta puissa on jo keltaisia lehtiä, pohjoistuuli puhaltaa eikä lämpömittari nouse enää kahteenkymmeneen asteeseen. Se on syksy nyt.

Minä vihaan syksyä. Vihaan syyssateita, pimeitä iltoja, haisevia ojia. Vihaan ensimmäisiä pakkasia ja paidan alle hiipivää kylmyyttä. Vihaan sitä, että minusta tulee niin synkkä syksyllä. Syksy vie kaiken elämänilon. Se vie ne viimeisetkin rippeet, joita on yrittänyt piilotella koko kesän varpaiden välissä. Syksy kaivaa nekin esiin. Se vie ne pois. Jättää minut yksin. Pimeään. Kylmään. Kosteaan. Enkä minä ole valmis siihen.

Olen miettinyt lainaa. Lainaisi isältä, lähtisi pois. Mutta ratkaisisiko se mitään? Kun tulisin takaisin, minulla olisi muutama tuhat euroa velkaa ja samat asiat täällä vastassa. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Mutta minä niin kaipaan täältä pois. Kaipaan jotain muuta. Toisenlaista. Uutta. Sillä minun paikkani ei ole täällä. Minun ei ole hyvä olla.

Ilman velkaakin pääsisi pois.

The Cranberries - Do you know

I guess you don't know anything
You don't know anything about it

Olen ollut koko viikonlopun kotona. Olen hämmästynyt kyvystäni kestää ahdistusta ja paniikkia. Kaaos on tuntunut koko ruumiissa, mutta minä en ole murtunut. Olen hermoillut, yrittänyt itkeä ja melkein saanut paniikkikohtauksen. Mutta minä en lähtenyt pois.

Ystävä sen sijaan lähti. Hänen mielestään olen huomionhakuinen ja lapsellinen. Hän on sitä mieltä, että haen heidän huomiotaan väärin keinoin. Anteeksi? Mielestäni olen vain kertonut kuulumisia, kun niitä on kysytty. Anteeksi, jos olen puhunut erosta, anteeksi jos mustasukkaisuudesta ja omasta ahdistuksesta. Anteeksi, että ne asiat ovat osa jokapäiväistä elämääni. Onneksi mies sanoi, ettei minun tarvitse kestää sitä. Minulla on lupa olla tällainen, rikki ja sairas.

Minulla on lupa syödä. Niin hän sanoi myös. Ja minähän söin. Ensin päivällistä rakkaan vanhemmilla, sitten elokuvaa seuratessa nachoja. Muutama irtokarkkikin löysi tiensä vatsaani. Olisin tahtonut huutaa ja oksentaa, muttei ollut voimia. Taistelu kotiinjäämisestä oli jo väsyttänyt minut. Tyydyin kohtalooni. Tyydyin kaloreihin ja lihavuuteen. Miksi helvetissä?

Olen uupunut. Tarvitsen lepoa.

Faith Hill - Me

Me
That's all I have to give
What you get is what you see

Elämän aakkosia on nyt kirjoiteltu blogissa jos toisessakin. Minäkin päätin muodostaa omani. Tässä ne ovat.

Anoreksia. Aina läsnä. Alitajunnassa tai muuten vain arjessa. Ei sen jälki poistu koskaan.
Bulimia. Vielä vahvemmin kuin edellinen. Se hallitsee ja tuhoaa. Sen takia minulle on annettu elinaikaa kymmenen vuotta.
Calories. Aina mielessä. Jokainen suupala on laskettava, vaikka ei laihduttaisi.
Dad. Jälleen englanniksi. Tämä on tärkeä minulle. Ilman isää olisin hukassa. Isäni on ykkönen aina ja kaikessa.
Ero. Ensimmäinen asia, joka nyt pyörii mielessä. Olemme hukassa kumpikin, liian erilaisia. Ja silti kuitenkin niin hyvät yhdessä.
Faith Hill. Olisipa minullakin yhtä kaunis ääni.
Gramma. Joskus pienikin on suurta. Ainakin syömishäiriössä.
Halaus. Kuinka paljon voikaan saada aikaan yhdellä lämpimällä halauksella
Ilo. Sitä on toivottu viime aikoina. Satunnaisesti koettukin. Kunpa ilo löytäisi taas paikkansa elämästäni.
J. Minun omani. Se, joka on auttanut jaksamaan. Se, jonka kanssa on nyt hieman vaikeaa. Silti se, jota rakastan.
Koti. Se on nyt löytynyt. Se tuntuu turvalliselta. On joskus vähän sotkuinen, mutta silti niin tärkeä.
Laihdutus. On onnistunut viime aikoina huolestuttavan hyvin. Niin paljon on paino pudonnut, että läheiset huolestuvat. Omassakin päässä jokin käskee lopettamaan jo.
Mies. Minun elämässäni tärkeässä roolissa. On avopuoliso, rakas isä, ystäviä.
Nainen. Minun on vaikea hyväksyä itseni naisena. Tahdon aina olla enemmän. Rakastan naisten tuoksua, läheisyyttä, syvää ystävyyttä. Voisin seurustella naisen kanssa.
Odotus. Odotan jatkuvasti. Enkä aina edes tiedä mitä. Parempaa huomista ainakin.
Paino. Vaakaa en ole uskaltanut ostaa, joten tarkkoja lukuja saan hyvin harvoin. Silti se on jatkuvasti mielessä.
Quentin Tarantino. Ainoa elokuvaohjaaja, jonka tuotoksista nautin poikkeuksetta. Ovela mies.
Rakkaus. Vaikea asia. Ja silti niin ihana. Sen avulla kaiken pitäisi selvitä. Sen avulla pitäisi löytää voimaa taistella.
Sairausloma. Tällä hetkellä ajankohtainen. Mahdollisesti koko loppuvuoden.
Täydellisyys. Olen perfektionisti vaikken tahtoisi.
Unettomuus. Liian läsnä nyt. Uni ei tule tai sitten se pätkii. Tai sitten näen painajaisia.
Voimattomuus. Tällä hetkellä kaikki vain tuntuu liian raskaalta.
Wagner. Päivieni piristäjä.
X Tuntematon muuttuja. Koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo eteen.
Ystävä. Tarvitseeko tätä edes perustella? Ihmisen aurinko on ihminen.
Zopinox. Yksi monista lääkkeistä, joita kaapistani löytyy. Yhtä hyödytön kuin kaikki muutkin.
Åbo. Lapsuuteni rakkaus. Turun linnan tunsin kuin omat taskuni. Siitä kaupungista voisin kirjoittaa monta merkintää. Kaikista niistä muistoista.
Äiti. Pelkää puolestani, minä hänen. Meidän suhteemme ei ole aina ollut se helpoin, mutta äitiä ei silti voi olla rakastamatta.
Öljyvärimaalaus. Siitä tulee aina mieleen äiti. Äiti ja äidin rauhallisuus.

Minnie Driver - Hungry heart

Everybody needs a place to rest
Everybody wants to have a home
Don't make no difference what nobody says
Ain't nobody like to be alone

Minun silmäni mustuu. Se sai kovan iskun posliinista, kun tyhjensin vatsalaukkuani. Koko vartaloni kramppasi, minä rojahdin eteenpäin ja siinä sitä oltiin. Naama oksennuksessa, silmäkulma kipeänä ja kurkku armoa huutaen. Mutta minä jatkoin. Jatkoin niin kauan, että sain ulos jokaisen pastillin, jokaisen hiilihydraattimurusen. Vaikka totuus on, etten voinut saada. Kukaan ei voi. Mutta minä tahdon uskoa niin.

Silmä turpoaa. Se ei tahdo pysyä auki. Kipu tuntuu koko kehossa. Onneksi huomenna ei tarvitse mennä enää malliksi. Olisi vaikeaa peittää turvonnut ja mustunut silmä. Minun urakkani on nyt takanapäin. Neljä päivää meikkejä, vuosikymmeniä ja järkyttäviä vaatteita. Ja minun hymyni, se loisti kirkkaana kaikki nämä päivät peilien edessä. Vasta illalla oli tilaa hiljaisuudelle, peloille ja pahalle ololle. Siihen asti minä hymyilin niin kauniisti kuin osasin. Vaikka pinnan alla kupli.

Onneksi minä en jäänyt yksin. Hän ei halunnut päästää irti. Pyysi vielä jäämään, tulemaan uudestaan. Sanoi, ettei tahdo elää ilman. Enkä minäkään. Jostain vain täytyisi päästää irti. Mutta mistä?

Anteeksi nämä sekavat sanat. Minuun vain koskee niin kovin. Koskee päähän ja sydämeen. Enkä tiedä kuinka parantaa ne.

Kelly Clarkson - A moment like this

What if I told you it was all meant to be?
Would you believe me, would you agree?
It's almost that feeling that we've met before
So tell me that you don't think I'm crazy

Olen hereillä. Kävelin kukkulalle kylmässä ilmassa. Vain lyhyt hame päällä ja jalassa sandaalit. Takki sentään suojasi hieman. Silti hihoista ja helmasta pääsivät syksyn ensituulahdukset sisään. Minun oli kylmä, mutten suostunut tuntemaan sitä. Tahdoin tarpoa hiekkateitä, haistella hevosia ja kosteaa nurmea, tuntea asfaltin vaihtuvan soraksi jalkojeni alla.

Ja sitä minä tein - kävelin monta tuntia kylmästä väristen. Kuuntelin, kuinka kengät sanoivat flip, flop, flip, flop. Tasaiseen tahtiin. Ja aina sora rahisi alla. Aina. Se toi turvaa. Samoin kuin pieni puhina niskani takana ja se voimakkaampi askellus. Tum, tum, tum. Ja sora rahisi alla. Minulla oli turva siinä.

Hetkittäin ilmassa väreili punaisena hohkaava tulipää. Sitten se katosi jonnekin kosteaan heinikkoon ja pimeys ympäröi jälleen. Kunnes päästiin kukkulan päälle. Sieltä näkyi toiseen kaupunkiin, hämäriin kaupunginosiin, valtatielle. Sieltä näkyivät ostoskeskukset ja varastohallit. Siellä olivat kuu, tähdet ja minä. Minä ja hän. Hiljaa. Niin että vain hengitys pihisi huulien välistä.

Se saattoi olla viimeinen vaellus. Minä tunnen sen sisälläni. Kuljimme koko matkan hiljaa, toisinaan käsikkäin. Muutaman kerran pysähdyimme kuin yhteisestä päätöksestä, halasimme pitkään ja jatkoimme matkaa. Olisin tahtonut sanoa, että minua oksettaa, minä olen lihava ja ruma, että tahdon sinun katoavan. Mutta en sanonut. Kävelin vain hiljaa ja kuuliaisesti. Kukkulalle ja kukkulalta pois.

Nyt olen täällä taas. Kannettavallani, takanani väärän kaupungin valot. Fleece-viltti lämmittää kohmeista vartaloani, muttei poista menetyksen tuskaa. Tuokaa hänet takaisin minulle.

Stella - Silmäripset

Mikään tunnu ei miltään
Onko hävitty peli tää?

Mitä tänään opimme? Sen ettei saa syödä yhdellä kertaa kokonaista Läkerol Dents -rasiaa. Pitää pysyä suositelluissa kahdessa, kolmessa pastillissa. Muuten kutistunut ja nälkiintynyt vatsa sanoo poks ja mur. Se ei tunnu hyvältä. Hiki virtaa ja itku on lähellä. Siksi en tahdo kokea sitä enää koskaan. En koskaan.

Eilen opin toisen asian. Sen etten koskaan enää ota Seroquelia. Se aiheutti vain unihalvauksen. Ensin olo oli rento ja rauhallinen, luomet alkoivat painua kiinni. Sitten huomasin, etten kyennyt enää liikkumaan, en puhumaan, en edes avaamaan silmiä. Ajatus juoksi normaaliin tapaan ja aiheutti paniikin. Minua ei väsyttänyt ja luulin kuolevani siihen paikkaan. Valvoin monta tuntia pala kurkussa ja sydän hakaten, odottaen vain vaikutuksen lakkaavan. Kun vihdoin kykenin liikkumaan, olin liian peloissani nukkuakseni. Ei enää Seroquelia, ei koskaan.

Minä olen väsynyt viime päivistä. Ensin unihalvaus, sitten edessä odottamaton päivä mallina, toinen huono yö ja heti perään uusi päivä mallina. Tänään olin kuitenkin kaunis. Ystävä teki taikoja. Ja minusta tuli iloinen - hetkeksi. Kunnes väsymys ja kärttyisyys ottivat taas paikkansa.

Tahdon takaisin viikonloppuun ja rauhallisiin uniin.

The Cranberries - Carry on

Take destiny by the hand
And lead it far away
Take it to another land

Olen ollut poissa koko viikonlopun. Lähdin kotia, pahaa oloa ja ruokaa karkuun. Silti jouduin syömään roskaruokaa ja meetwurstia. Mutta minulla oli kannustavaa seuraa. Ja paljon sellaista, jonka avulla sain kiinni toisesta ulottuvuudesta.

Mutta minulla on myös uudet unilääkkeet. Ensimmäistä kertaa uskallan kokeilla tänään, vaikka perjantaina sain ne. Seroquelia. En jaksa enää uskoa rauhalliseen yöuneen, en usko sen auttavan. Olen liian tottunut valvomiseen, painajaisiin, jatkuvaan heräilyyn. Mikä minut pelastaisi? Lääkäri oli rauhallinen, tahtoi parastani. Puhui samalla tavalla hassua suomea kuin edellinenkin. Pyysi, etten säikähdä. Enkä minä säikähtänyt. Sanoin, että haluan vain unta.

Kaksi viimeistä yötä olen nukkunut hyvin. Minulla oli tuki ja turva. Minulla oli monta grammaa pelastusta. Ja käsi, josta pitää yöllä kiinni, kun pelotti. Aamulla sanoin, etten halua lähteä. Illalla oli kuitenkin pakko. Oma koti odotti. Oma koti ja oma rakas. Ikioma ahdistus.

Faith Hill - Lost

No, this feeling doesn't end
It's with me everywhere I am

Huomenna on jälleen uusi lääkäriaika. Saan vahvemman unilääkityksen ja saan kokeilla myös toista mielialalääkettä. Seronil ei enää pure. Sillä ei ole mitään vaikutusta. Minä vaikeroin tuskasta ihan yhtä paljon, minä oksennan ja minä kärsin. En kestä sitä lääkettä enää.

Kaiken lisäksi minulla on jälleen uusi lääkäri. Nyt vakituinen. Kolmas lääkäri vuoden sisään. Hän on kuulemma lukenut paperini tarkkaan. Hän on tarkka mies. Tarkka ja harvasanainen. Minua pelottaa. Tahdon takaisin sen miehen, jolla oli tatuoitu käsivarsi ja joka puhui suomea hassusti murtaen. Hän tahtoi ymmärtää. Entä jos tämä uusi ei tahdokaan?

Pääsen mahdollisesti myös terapiaan. Tieto tuli yllättäen, kiertotietä. Se läimäistiin päin kasvoja niin, että olin pyörtyä. En tiennyt mitä sanoa. Ja minä suostuin haastatteluun. Se on ensi viikon keskiviikkona, mutta täytyy siirtää. Silloin minä olen mallina. Mallina ystävälle, esiteltävänä tuntemattomille. Arvosteltavana. Ei, ei se ole minun paikkani. Mutta minä menen koska täytyy. Koska ystäviä ei jätetä. Siksi minä menen ja nielen pelkoni.

Ensi viikolla maanantai on ainoa päivä, jolloin saan rauhan. Sitä seuraavina olen mallina, mallina, lääkärissä, mallina, lääkärissa ja taas lääkärissä. Minua pelottaa, kun kalenteri täyttyy tehtävistä. Minä olen sairauslomalla ja minun tulisi levätä. Mitä lepoa tämä on? Tuntuu, että hukutan itseni.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus - Lintu

Sinä tiedät jo jotakin elämästä
Jotain tiedän minäkin
Kun vain uskallat lakata pelkäämästä
Paratiisin saat takaisin

Minä juoksin. Ja se tuntui helvetin hyvältä, vaikka joka paikkaan sattui. Sitten se alkoi taas: kahden äänen kamppailu sisälläni. Se toinen, sairas minä, käski juosta kovempaa ja pidemmälle - miettiä niitä kaloreita, jotka tulivat syntymäpäivillä. Se terve yritti rauhoitella. Se käski nauttimaan auringonlaskusta, viileästä ilmasta ja elämästä yleensäkin. Se sanoi, että voin kävellä tai jopa kääntyä ympäri. Se sanoi, että painan tarpeeksi vähän; muistutti, ettei ihminen ole lihava, jos painoindeksi on 21.

Ja minä jatkoin. Itku silmässä. Kävelin välillä, kun en tiennyt kumpaa kuunnella. Mutta minä jatkoin. Pää oli sekaisin, nilkka huusi armoa ja keuhkot olivat räjähtää. Tahdon laihtua, tahdon parantua, tahdon näyttää hyvältä ja olla haluttu. "Sinusta ei voi tulla tervettä ennen kuin olet sujut menneisyytesi kanssa. Siihen tarvitset terapiaa. Mutta sinä et pääse terapiaan ennen kuin saamme oireesi kuriin." Ajatukseni ovat ristiriidassa keskenään. Tuntuu, että tulisi miellyttää kaikkia ja näyttää kaikkien silmään hyvältä - ja silti olla sujut itsensä kanssa, elää tasapainoisessa parisuhteessa.

Olen niin väsynyt tähän taisteluun.

DHT - Listen to your heart

And there are voices
That want to be heard
So much to mention
But you can't find the words

Nyt on kai keskiviikko. Minä olen niin sekaisin päivissä. Minun viikkoani rytmittävät ainoastaan lääkärikäynnit sekä satunnaiset syntymäpäivät. Tänäänkin pitäisi mennä laboratoriokokeisiin sekä kummipojan syntymäpäiville. Laboratorio sulkeutuu kahden ja puolen tunnin kuluttua. Minä en uskalla mennä. En tahdo sydänfilmiä, verikokeita enkä etenkään niitä tuloksia. En tahdo kuulla, että olen hyvin sairas. Enkä sitä, että olen niiden mukaan täysin kunnossa. Sillä enhän minä ole.

Minua pelottaa, että tätä sairautta ei oteta tosissaan. Lääkäri sanoi, että minulla on vaikea masennus, mutta joutuu kuitenkin laittamaan papereihin ainoastaan keskivaikean. Miksi? Siksi, ettei minulla ole konkreettisia itsemurha-ajatuksia. Se ei kuulemma riitä, että olen laskenut lääkkeitä ja miettinyt niiden tehoa. Olen miettinyt kuolemisen mahdollisuutta ja pelännyt, että epäonnistuisin. Että minusta tulisikin vain aivovaurion saanut vihannes. Se ei kuulemma ole hälyttävää.

Lapinlahdessakaan minuun ei suhtauduta vakavasti. Sanotaan vain, että olen kokenut rankkoja ja kyllä se siitä. Ruokamäärissäkään ei ole mitään outoa. Ja minullahan on vain se keskivaikea masennus. Kyllä se siitä.

Minä en jaksaisi pelätä. En jaksaisi syödä tai olla syömättä. Tahdon jo parantua. Miksei kukaan auta?

Raappana - Kun uni ei tuu

Kun uni ei tuu, kai vika täyskuun
Kun en pääse millään en unen makuun
Ja vaikka pääsisin nään painajaista takuul
Enkä pysty liikkumaan vaikka haluun

Uni ei tule. Mies kuorsaa kevyesti oven takana, vaihtaa välillä kylkeä ja ynisee. Minä vain istun tässä. Tai sohvalla. Tai parvekkeella. Olen latonut Diapameja naamaan, mutta olo on yhtä apaattinen. En tunne mitään. Ei ole väsymystä, ei iloa, ei edes sietämätöntä ahdistusta. Jokin pieni suru ehkä kolkuttelee olkapäätä. Sen surun nimi on Painija. Häntä pelottaa rikkoa tämä suhde.

Minä en todella tiedä mitä haluan. Tahtoisin vain rauhan ja yksinäisyyden, kehräävän kissan syliin. Tahtoisin, että tämä sairaus poistuisi. Tahtoisin unen. Pitkän unen. Mielellään ikuisen. Mutta enhän minä uskalla, sen tietävät kaikki.

Olen kirjoittanut jäähyväiskirjeitä. Äidille ja isälle, avopuolisolle, Painijalle. Ne ovat kaikki tallessa. Odottavat oikeaa hetkeä, jota ei ehkä koskaan tule.

Kaipaan takaisin viikonloppuun. Niihin vääriin käsiin. Siihen tilanteeseen, kun söin ranskanperunoita yksi kerrallaan. Ja toinen vain hymyili. Sanoi, että teen oikein. Minä tahdon takaisin sinne. Tahdon käpertyä yhteisen peiton alle ja suudella hänen silmäluomiaan, tuntea hengityksensä kasvoillani, hieroa neniä yhteen ja hymyillä.

Minä olen katala enkä edes osaa katua sitä. Tahdon vain unta.

Jippu - Liikaa

Liian monia sieluja
Liian suuria tunteita
Joita repimällä avataan

"Minusta näissä ruokamäärissä ei ole mitään epänormaalia. Ainoastaan tämä päivien kompensointi, oksentaminen sekä syömisen välttäminen." Niin hän sanoi tänään. Tutki ruokapäiväkirjojani ja valitti, että jätän liikaa aterioita väliin. Sanoi, että käyn säästöliekillä, vaikka tiedän sen itsekin. Mutta se, että hänestä on normaalia, kun söin kerralla puoli kiloa mansikkarahkavalmistetta, kuusi paahtoleipää majoneesitäytteellä, vajaan puoli kiloa ranskalaisia lisukkeineen sekä litran jogurttia murojen kera, sitä minä en ymmärrä. Ei se ole normaalia.

Ensi viikon perjantaina tehdään sitten hoitosuunnitelma. Ylilääkäri, sairaanhoitaja ja minä. Joudun uuteen paikkaan taas. "Tule sinne toiseen kerrokseen, sieltä ensimmäisestä ovesta. Ja sitten heti vasemmalle." Minä olen varmaan puoli tuntia etuajassa, jotta en myöhästy eksyessäni. Tänäänkin seisoin sairaalan pihalla puoli tuntia tupakalla, koska pelkäsin myöhästymistä. Sitten kävin isovanhempien haudalla. Pyysin anteeksi, että olen tällainen - liian suuri ja rikki. Pyysin, että he turvaavat tieni.

Minua pelottaa tämä parantuminen. Sairaanhoitajakin piirsi minulle kaavion. "Katso, tämä tässä on sinun syömishäiriöaluettasi. Tässä pienellä osalla on kaikki muu elämä. Siellä ovat ystävät, työ ja perhe. Jos sen syömishäiriön riuhtaisee pois kovalla kädellä, jää tyhjiö. Millä sen täyttää? Niin, tiedät itsekin sen mahdottomuuden. Siksi me teemme tätä yhdessä, pikku hiljaa, päivä kerrallaan."

Bonnie Tyler - Total eclipse of the heart

Once upon a time there was light in my life
But now there's only love in the dark

Nyt olen kotona. Viikonlopun saldona paha mieli, oksennusta, ruokaa, paastoa, juomaa ja palovammoja. En olisi tahtonut koskaan palata tänne. Olisin halunnut jäädä niihin kissankarvaisiin lakanoihin ja kahvintuoksuiseen keittiöön. "Kiva nähdä, että syöt." Tahtoisin kuulla tuon niin monta kertaa uudestaan.

Minä olen alkanut pelkäämään ruokaa. Pelkään sitä, että se vie minut kokonaan. Että turpoan taas. Että keho täyttyy nesteistä ja minä näytän siltä, että olen viimeisilläni raskaana. Siksi juon kahvia ja vettä, nautin siitä, että maha murisee. Tänään olen jo kahdesti kieltäytynyt kahvin kanssa tarjottavasta pullasta. Tiedän kehoni käyvän säästöliekillä, mutta en uskalla syödä. Minä todella pelkään. Pelkään, että minut löydetään omaan oksennukseeni tukehtuneena.

Pelkään myös huomista. Aamulla matkaan taas Lapinlahteen viemään ruokapäiväkirjoja ja vastaamaan kysymyksiin. En jaksaisi. Se on on niin raskasta, niin kuluttavaa. Siellä minä olen sairas, mutta olenko sittenkään tarpeeksi sairas? Saanko tarvittavan avun? Kaikki tämä epäilys on minulle liian raskasta.

Tahdon oksentaa nämä kahvitkin sisältäni.

Jippu - Kanna minut

Kanna minut sylissäsi yli surujen
Kanna minut silloin, kun mäyksin jaksa en
Kanna minut, mä en koskaan löydä perille

Kissa istuu sylissäni ja kehrää tasaisesti. Hurrr, hurrr, hurrrr. Se puskee kasvojani pehmeällä päällä ja ajaa minut pois tästä maailmasta. Se vie minut kissojen valtakuntaan, pois tästä kaikesta pahasta. Pois tästä kivusta, joka viiltää ruoalla täytettyä vatsaani. Sydäntäni se ei kuitenkaan pelasta. Sydämen kipua se ei osaa poistaa.

Minulla on neljäsataaviisikymmentäkaksi pilleriä. On kahta eri unilääkettä, mielialalääkettä sekä rauhoittavia. Minä olen laittanut mielessäni ne riviin, tasaisin välimatkoin ja katsonut. Sitten olen syönyt yhden kerrallaan. Odottanut vain sydämen hiljentävän tahtia ja unen tulevan. Kunpa uskaltaisin oikeasti tehdä niin.

Angelica oli aivan oikeassa, kun kirjoitti kommenttiinsa seuraavasti: "Luonnetta ei voi kehittää vaivatta ja rauhassa. Vain koettelemukset ja kärsimykset vahvistavat sielua, kirkastavat näkökykyä ja tuovat onnea." Minusta vain tuntuu siltä, että olen kärsinyt koko pienen elämäni. Eikö nyt olisi jo minun vuoroni hengähtää? Nyt täytyisi saada ote elämästä, opiskella tai tehdä töitä ja rakastaa.

Maija Vilkkumaa - Auta mua

Pidä kii ja sano et tää paranee
Mä niin haluaisin hautautua
Pois maailmasta, auta mua

Lähdin kotia karkuun. En kestänyt ranskanleivän tuoksua ja niitä pieniä herkkuja, joita mies valmisti. Enkä kestänyt sitä jatkuvaa mustasukkaisuutta. Enkä huolta. En jaksa nyt olla heikko. Siksi lähdin tänne - sisarelle. Täällä seuranani on vain kissa. Se istuu tuossa vieressä ja kehrää, kun minä juon aamukahviani. Mustaa kahvia, johon laitoin ensimmäistä kertaa vuosiin sokeria.

Olen perunut kaikki tämän viikon lääkäriajat. Siirtänyt ne ensi viikolle. Olen ollut liian väsynyt ja voimaton. Olen yrittänyt siivota ja järjestellä, hoitaa itseäni kuntoon ja liikkua. Olen epäonnistunut kaikessa. Olen ollut niin väsynyt. Siis minä, joka olen nähnyt kuluneella viikolla ystäviä enemmän kuin aikoihin, nauranut ja ollut läsnä. Kukaan ei ole arvannut kuinka pinnan alla kuplii. Maha sanoo mur ja sydän plop, plop, plopoti plop. Minun sydämeni on rikki. Kohta se sanoo poks.

Hetki sitten katsoin parvekkeelta, kuinka yö lähti karkuun. Nyt on aamu ja minä olen yksin. Kissa kehrää. Otan lisää kahvia.

Stella - En tunne sinua enää

Kuudestoista yö sua taas selättää
Vain vähän liikaa vasta riittää
Sen piti olla huono vitsi
Milloin tästä tuli huono vitsi

Yleensä syömishäiriöisten kirjoituksia lukevat vain toiset syömishäiriöiset. Tai heidän läheisensä. Ja sitten löytyy niitä ikuisia pilkkaajia, jotka eivät tiedä koko sairaudesta mitään. Heidän mielestään syömishäiriöblogilla haetaan huomiota aivan samalla tavalla kuin koko sairaudella. Toisinaan - ja oikeasti hyvin harvoin - löytyy sellaisia ihmisiä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita siitä, millaista on sairastuneen sielunelämä. Toissapäiväiseen kirjoitukseeni tuli Makelta tällainen kommentti:

"Olisi hauskaa, jos pystyisit valottamaan syömishäiriön sisäistä maailmaa. (Hauska on kai väärä sana tässä yhteydessä.) Mitä oikein ajattelet, kun tunget kymmenettä sämpylää suuhusi?
En kysy tätä pottuillakseni, vaan mietin itsekin, mitä oikein ajattelen, kun tungen kymmenettä kaljaa suuhuni. Mutta silloinhan on kännissä."

Niin, mitä tuohon sanoisi? Minusta kyseessä on samanlainen tila kuin monesti humalassa. Sitä vain syö ja syö, vaikka tietää syöneensä jo liikaa. Tuntee, että vatsaan sattuu, että oksennus tulee kohta, että ainakin kolmasosa kaikesta syömästäni jää sisälle, vaikka kuinka oksentaisi. Silti sitä syö. Joko ahdistukseen tai nälkäänsä. Eikä osaa lopettaa. Kun kerran sortuu, voi aivan hyvin jatkaa. Mutta entä ne lukemattomat kauppareissut, joiden aikana ostoskori täyttyy ruuasta ja pankkikortti huutaa armoa? Kuinka minä selitän ne? Mikä käskee minua juoksemaan kauppaan, ostamaan litran jogurttia, paketin Cheerios-muroja, patonkia, nuudeleita, jäätelöä, Pringles-sipsejä sekä hedelmiä, jotka lilluvat sokerisessa säilöntäliemessä? Se on se sairaus, joka minua ajaa. Käskee syömään, tuhoamaan kaiken, unohtamaan muut asiat, kieltämään tunteet. Ensimmäinen suupala saa minut tuntemaan itseni huonoksi. "Kuinka saatoin sortua?" Sitten tunto häviää - ja saapuu taas. Silloin se saapuu räjähtämällä. Sattuu, sattuu, sattuu. Neljäkymmentä euroa on vatsassani ja se kaikki haluaa ulos. Jotta ei sattuisi enää. Jotta kaikki paha tulisi ulos. Paha ruoka, pahat ajatukset, pahat tunteet. Jäljelle jää vain kipu ja kevyempi olo.

En minä tiedä, olen niin sekaisin. Kymmenen sämpylää kuulostaa juuri nyt niin taivaalliselta. Olen niin nälkäinen ja sekaisin. Se kymmenes saisi minut tuntemaan itseni ahneeksi possuksi, kääntämään peilit väärinpäin ja syömään lisää. Söisin niin kauan, että halkeaisin. Sillä silloin millään ei ole mitään väliä.

PMMP - Salla tahtoo siivet

Haluat pois
Et silti tiedä missä hyvä ois
Ja peität kaiken

Eilen olin liian pohjalla kirjoittaakseni. Hetkittäin tuntui siltä, ettei sydän lyö. Sitten tulivat rytmihäiriöt ja luulin kuolevani. Sitten oli taas tasaista ahdistusta. Tupakkaa paloi ja jalat tekivät levottomia pakkoliikkeitään. Olisin halunnut itkeä, mutten kyennyt. En ole kyennyt itkemään sitten juhannuksen jälkeisen viikon. Olen ollut liian turtunut.

Eilen kamppailin itseni kanssa. Heräsin aamulla siihen, että hoitaja soitti Lapinlahdesta. "Olen odotellut sinua, missä olet?" Kuumeessa, vastasin - ja valehtelin samalla. Minä en ollut päässyt ylös sängystä. Olin liian voimaton. Siitä alkoi alamäki. Juoksin jääkaapille, kasasin valtaisan määrän ruokaa kolmelle lautaselle, istuin keittiön lattialla ja tuijotin sitä kaikkea. Oli kerrosleipiä, hapankorppuja, pullaa, vihanneksia, itsetehtyä raparperikiisseliä sekä viimeiset suklaat, jotka sain kaapista irti. Heitin ne kaikki roskiin. En voinut tehdä sitä. Otin diapameja neljä ja menin sänkyyn. Tämä toistui kolmesti. Söin lopulta vain desilitran riisiä ja toisen mokoman intialaista kanakastiketta. Olisin halunnut oksentaa, mutta olin liian väsynyt.

Väsymys hälveni illalla. Uni ei tullut, vaikka tungin lääkkeitä suuhuni. Kasasin ne riviin eteeni ja laskin yksi kerrallaan. Jokaisen välissä kaksi kulausta vesilasista. Olin yksin, lääkkeet eivät purreet ja tupakkaa paloi. Uni tuli vasta aamukuudelta. Laboratoriokokeet jäivät väliin, kun heräsin kello 13:20. Olen kävellyt maanisesti ympäriinsä, karannut ystävän luo ja litkinyt kahvia. Pelkään ruokaa. Pelkään, että se vie minut. Jos annan pikkurillin, se vie koko käden. Tai tässä tapauksessa: jos annan omenan, sairaus tyhjentää koko jääkaapin. Tässä asunnossa on kaksi kertaa ollut viemäritukos sen takia.

Pahin on vielä edessä. Joudun kahvilaan ystävieni kanssa. Sen jälkeen avomies lähtee treenaamaan. Olen yksin. Yksin jääkaapin ja kaikkien tänään ostettujen ruokien kanssa. Tuoretta leipää ja pistaasijäätelöä. Minusta tuntuu, että kuolen.

Make, minä palaan kommentissa esittämääsi kysymykseen vielä. Luultavasti jo tänään illalla. Yritän parhaani mukaan osoittaa, että tämä todella on sairaus. Sairaus, joka vie mukanaan omaan kieroutuneeseen maailmaansa. Pahimillaan sitä pelkää juoda vettä, kun pelkää painon nousevan. Mutta minä lupaan, että vastaan. Nyt olen sanonut jo liikaa.

Scandinavian Music Group - Letitä tukkani

Tänään haluan leikkiä nukkuvaa
En pyydä paljoa, kun myöhemmin herään

Minä olen sairastanut anoreksian. Nyt minä sairastan sekä masennusta että bulimiaa. Olen sairauslomalla ainakin syyskuun loppupuolelle asti. Minulla on omahoitaja tämän kaupungin psykiatrisella sekä arviointijakso Lapinlahden syömishäiriöpoliklinikalla. Olen sairas, sairas, sairas. Ja haluan olla terve.

Minulla on pitkä sairaushistoria, mutta sitä ei ole kirjoitettu. Viralliset dokumentit alkavat viime vuoden toukokuulta, kun oma-alotteisesti hakeuduin hoitoon. Kaikki tapahtumat ennen sitä ovat vain minun päässäni, minun sanojani hoitajien papereilla. Sekä tietysti vanhempien päässä. He kyllä muistavat, kuinka olin kuihtua pois. Mutta minä en kuihtunut. Siksi minä nyt oksennan itseäni hengiltä.

Kiitos ensimmäisistä kommenteista. Tuntuu hyvältä, kun tiedän, etten tee tätä matkaa yksin. Haluaisin olla sanoissa niin paljon, kertoa kaikki, aloittaa lapsuudesta ja lopettaa viime viikonloppuun, kun heräsin vääristä, mutta niin turvallisista käsistä. Mutta sitä en tee. Annan vähän kerrallaan. Päivä päivältä yritän saada itseäni ehjemmäksi. Siksi tämäkin palapeli muodostuu vain pieni osa kerrallaan.

Jippu - Ole hiljaa nyt

Ole hiljaa nyt, aja lujaa
Paetaan menneisyyden vankilaa
Ole hiljaa nyt, on pakko paeta
Ei ole takaisin paluuta

Minä päätin aloittaa. Päätin ottaa ensimmäisen askeleen, vaikka kaikki on vielä kesken. Minun kannettavallani. Siellä ovat kuvat ja visiot. Tämä on vain pohja, jolle rakennetaan jotain pysyvää.

Mutta minä päätin aloittaa. Päätin päästä eroon tästä kivusta ja surusta, jatkuvasta alakulosta. Haluan eroon syyllisyydestä, häpeästä ja naiivista käytöksestä; tilalle ottaisin mielelläni eheän minäkuvan, vahvan itsetunnon ja pelkästään sen rakkauden, jota nyt saan osakseni. En tahdo haluta muita.

Enkä tahdo haluta ruokaa - enkä kieltäytyä siitä. Tahdon syödä ja olla syömättä sillä tavalla kuin terveen ihmisen kuuluukin. En tahdo sitä, että yhtenä päivänä makaan puolikuolleena ja lakananvalkeana kylpyhuoneen lattialla oksentamassa sisuskalujani ulos, että toisena päivänä elän kurkulla ja vedellä. Tahdon korjata nämä railot itsessäni.

Siksi tämä blogi. Tämän avulla on helpompi kestää kipu. Se jatkuva kipu. Tervetuloa maailmaani.