Haluat pois
Et silti tiedä missä hyvä ois
Ja peität kaiken
Eilen olin liian pohjalla kirjoittaakseni. Hetkittäin tuntui siltä, ettei sydän lyö. Sitten tulivat rytmihäiriöt ja luulin kuolevani. Sitten oli taas tasaista ahdistusta. Tupakkaa paloi ja jalat tekivät levottomia pakkoliikkeitään. Olisin halunnut itkeä, mutten kyennyt. En ole kyennyt itkemään sitten juhannuksen jälkeisen viikon. Olen ollut liian turtunut.
Eilen kamppailin itseni kanssa. Heräsin aamulla siihen, että hoitaja soitti Lapinlahdesta. "Olen odotellut sinua, missä olet?" Kuumeessa, vastasin - ja valehtelin samalla. Minä en ollut päässyt ylös sängystä. Olin liian voimaton. Siitä alkoi alamäki. Juoksin jääkaapille, kasasin valtaisan määrän ruokaa kolmelle lautaselle, istuin keittiön lattialla ja tuijotin sitä kaikkea. Oli kerrosleipiä, hapankorppuja, pullaa, vihanneksia, itsetehtyä raparperikiisseliä sekä viimeiset suklaat, jotka sain kaapista irti. Heitin ne kaikki roskiin. En voinut tehdä sitä. Otin diapameja neljä ja menin sänkyyn. Tämä toistui kolmesti. Söin lopulta vain desilitran riisiä ja toisen mokoman intialaista kanakastiketta. Olisin halunnut oksentaa, mutta olin liian väsynyt.
Väsymys hälveni illalla. Uni ei tullut, vaikka tungin lääkkeitä suuhuni. Kasasin ne riviin eteeni ja laskin yksi kerrallaan. Jokaisen välissä kaksi kulausta vesilasista. Olin yksin, lääkkeet eivät purreet ja tupakkaa paloi. Uni tuli vasta aamukuudelta. Laboratoriokokeet jäivät väliin, kun heräsin kello 13:20. Olen kävellyt maanisesti ympäriinsä, karannut ystävän luo ja litkinyt kahvia. Pelkään ruokaa. Pelkään, että se vie minut. Jos annan pikkurillin, se vie koko käden. Tai tässä tapauksessa: jos annan omenan, sairaus tyhjentää koko jääkaapin. Tässä asunnossa on kaksi kertaa ollut viemäritukos sen takia.
Pahin on vielä edessä. Joudun kahvilaan ystävieni kanssa. Sen jälkeen avomies lähtee treenaamaan. Olen yksin. Yksin jääkaapin ja kaikkien tänään ostettujen ruokien kanssa. Tuoretta leipää ja pistaasijäätelöä. Minusta tuntuu, että kuolen.
Make, minä palaan kommentissa esittämääsi kysymykseen vielä. Luultavasti jo tänään illalla. Yritän parhaani mukaan osoittaa, että tämä todella on sairaus. Sairaus, joka vie mukanaan omaan kieroutuneeseen maailmaansa. Pahimillaan sitä pelkää juoda vettä, kun pelkää painon nousevan. Mutta minä lupaan, että vastaan. Nyt olen sanonut jo liikaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
tietenkin se on enemmän kuin ok, että lisäsit.
Kiitos sanoistasi, joita tarvitsinkin. Ja tietenkin saat pitää blogini sinun listalla, kiitos siitä. Vierailen itsekin tästä lähtien tässä osoitteessa.
Voimia ihan hirveästi sulle, vaikka se kuulostaa niin kliseiseltä ja turhalta.
tulin vain toivotamaan voimia - tämä uusi blogi vaikuttaa hyvältä. (yritän vältellä niitä jotka vetävät minua syvemmälle...) halusin vain tulla katsomaan..
luultavasti palailen pian blogini pariin - kaipaan kirjoittamista, tunteiden purkua, kun ei ole minkäänlaista terapiakaan nyt. vaikka olen voimaton, mutta voin paremmin. sain lisää lääkkeitä, mutta rauhoittavia en vieläkään paniikkihäiriöön. pelottaa. ensiviikkoon asti pitää selvitä hengissä.
no, nyt jäin jaarittelemaan. vaika piti vain vilaista mitä sinulle ja muulle muutamalle kuuluu.
lilja-sofia
(ja huomispäivänä koittaa kuolema)
(en jaksa vaihtaa osoitetta. omapa on vikani kun näyttelen millainen hirviö sitten oikeasti olen) en jaksa käydä sivuillani ja ajatella niitä juuri NYT)
Saat toki lisätä!
Mä ilmoitan sit lähempänä jos mä päätän salata mun blogin!
Ilman muuta sopii. Minäkin aion tutustua sinun blogiisi tässä joku päivä. Oletan, että minulla on ensi viikolla aikaa vaikka kuinka paljon muutettuani pois kaikesta tutusta.
Pidän sinut mielessäni.
Lähetä kommentti