How many times must a man look up
Before he can see the sky?
Olen niin suuri, niin suuri. Niin iso ja pelottava. Näytän tonnikeijulta peilistä, vaatteet hiertävät eikä alastikaan ole hyvä. Katsoin mistä hyvänsä, koskin minne tahansa, niin aina löydän jotain ylimääräistä. On ihraa, läskiä, rasvaa. On riippuva leuka, heiluvat käsivarret, pullottava vatsa. Tai sitten on paksut reidet ja turvonneet pohkeet. Aina löytyy jotain uutta ja ahdistavaa. Joka päivä. Jokaikinen päivä.
On niin vaikeaa kirjoittaa tännekin, kun tuntuu, ettei koskaan ole mitään uutta. Aina vain se sama vanha virsi siitä, kuinka minä olen lihava ja ruma enkä jaksa elää. Vaikka todellisuudessa minä olen aivan alipainon rajoilla, minua kehutaan kauniiksi ja minulla olisi kymmenittäin syitä elää. Mutta minä en jaksa. Olen väsynyt taistelemaan. Olen väsynyt kirjoittamaan asioista, jotka muutenkin pyörivät päässäni tasaiseen tahtiin. Ne poistuvat vain pieniksi hetkiksi. Vain silloin, jos Pelastus turvaa yön tai vie minut Korkeasaareen. Vain silloin saan rauhan. Ja sitten taas rytisee.
Kaikki ympärilläni ovat huolissaan. Osa tahtoo minut osastolle, osa omaan seurantaan vuorokauden ympäri. Toiset tahtovat minut nukkumaan viereensä, toiset eivät tiedä mitä haluavat. Sitten on niitä, joita pelottaa. Niitä, jotka rynnistävät karkuun ja jättävät minut yksin. Niin, heitäkin löytyy.
Mahassa kaksi Diapamia. Enää on turha ottaa lääkkeitä, jos meinaa herätä huomenna. Herääminen kyllä vaatii sen, että nukahtaa ensin...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Hei, tää sun teksti kolahti muhun.. se on jotenkin niin mun kaltainen. kirjotat muutenkin tosi hyvin. :)
eikö ole kummaa kuinka tiedostaa, että elää alipainon rajoilla ja huomaa kuinka huolestuineta muut ovat, mutta itse tietää itsensä olevan vain suuri, ruma ja rasvainen.. itsekästä. ehkä haluaisit vilkaista myös mun blogia? :>
Lähetä kommentti