Eilen neljä tuntia mä itkin
Eikä mikään helpota
Olen pessyt kaksi koneellista pyykkiä, imuroinut, pyyhkinyt pölyjä ja järjestellyt muutenkin. Silitin jopa kuivumassa olleita pyykkejä kaappiin. Olen ollut niin ahkera, että oikein hävettää. Tulee tunne, etten olekaan niin sairas. Ja yhtäkkiä se hiipii, pelko. Pelko siitä, että olenkin ihan terve. Ettei minulla ole hätää. Etten saa enää sairauslomalle jatkoa. Sitten lähtevät alta sekä työt että tuet.
En ole kyennyt enää mihinkään aamuisen energiapurkaukseni jälkeen. Olen vain maannut, kuunnellut musiikkia ja itkenyt. Olen pelännyt, että alan olla liian terve. Mutta voiko kukaan olla terve, jos ei nuku yhtään kokonaista yötä, miettii itsemurhaa ja hakee jatkuvasti lisää lääkkeitä turruttaakseen aivonsa? Minä en tiedä. En todella tiedä. Kaikki luulevat, että olen terve. Kukaan ei ymmärrä, että olen oikeasti rikki ja vinossa. Niin helvetin vinossa.
Minulla ei ole nälkä, jogurtti homehtuu jääkaappiin ja poikaystävä joutuu itse valmistamaan ruokansa. Paino putoaa putoamistaan, mutta ruoka ei maistu. Olen niin loppu. "Mutta sinähän hymyilet ja naurat. Olet niin onnellisen näköinen." Kunpa kykenisin sanomaan, etten ole kunnossa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Mä tiedän ja yritän ja mä toivon ja yritän kaikkeni ja toivon. Ajatukset on aivan sekaisin.
kiitos.
On rasittavaa tosiaan tuommoinen "Olet aina niin iloinen ja positiivinen"-höpötys jota saa kuulla liikaa. Ja ne jotka niin sanovat ovat ihmisiä, jotka näkevät vain koulussa ym..
Voimia :)
Voi sinua. Ei tuo kuulosta yhtään terveeltä vielä. Pyykin peseminen, siivous ja kiitlokuva-hymy kasvoille ei aina paljasta pinnan alla elävää rikkinäistä sielua. Kunpa osaisit sanoa, että et ole vielä ehjä. Kunpa söisit, nukkuisit ja olisit itsellesi hyvä.
Kiitos kun kommentoit minulle.
Lähetä kommentti