Adema - Pain inside

This pain inside I can not live with it
It feels like no one really understands

En millään jaksa kirjoittaa. En millään jaksa valvoa. En jaksa syödä. En jaksa. Olen niin väsynyt. Eilinen lääkeyliannostus painaa vieläkin niskassani, eikä päässäni liiku mitään. Mietin vain sänkyä, unta, pehmeitä tyynyjä. Olen nukkunut koko päivän. Tahdon lisää unta.

Jalkaan särkee. Potkaisin sen eilen kipeästi. Näyttää siltä kuin minulla olisi kaksi pohjetta - etu- ja takapuolella omansa. Sääriluu turposi ja kipeytyi. Siitä tuli tulikuuma ja kipu oli saada minut pyörtymään. Otin seroqueleja, kun mitään muuta ei ollut. Otin niitä niin paljon, että tiesin tajun lähtevän. Kävin sängylle ja roikutin jalkaa laidan yli, kun peitonkin paino oli sille liikaa. Ja niin minä nukuin. Nukuin pois pahaa oloani ja kipuani. Nukuin enkä tuntenut yhtään mitään. Nyt tunnen taas. Tuntuu, että jalka halkeaa kohta. Mutta minä en mene lääkäriin.

Olisin halunnut kirjoittaa eilen. Olisin halunnut kuvata ulkona riehuvaa syysmyrskyä: rajua tuulta, piiskaavaa sadetta, kylmää ilmaa, ruskeankirjavia lehtiä. Mutta minuun sattui. En voinut kirjoittaa. Päähäni ei mahtunut muuta kuin se alati paheneva särky. Sinne menivät kaikki haaveet kirjoittamisesta ja viime vuoden muistelusta. Olisin voinut kertoa, kuinka vietin viime vuonna lokakuun ensimmäistä päivää, missä olin ja mitä odotin. Ja kuinka väsyneeksi se minut sai. Nytkään en jaksa sitä tehdä. Lääkepöhnä on liian vahva. Tahdon vain nukkumaan.