Jippu - Kaksi kauneinta

Toisella on niin kova ikävä
Ja se kantaa käsissään kyyneleitä

Vielä eilen ajattelin, etten kirjoita tänne enää. Ajattelin, ettei blogin pitäminen ole minua varten, ettei se ole minulle hyväksi, että nyt on selvittävä jollain muulla keinolla. Nyt en ole siitä niinkään varma.

Minulla on aivan järkyttävä tarve kirjoittaa. Tahdon muodostaa sanoja, kun en osaa puhua. Tahdon kirjoittaa kirjeitä, päiväkirjaa, jotain, ihan mitä tahansa - kunhan vain saan kirjoittaa. Mutta sitten minuun iskee turhautuminen; sanat ovat puutteellisia ja lauseet jäävät vajaiksi. En osaa ilmaista ajatuksiani, en osaa tuoda tunteitani esille. Sanat ovat vain häilyvä verho oman itseni yllä.

Tänään olen tuntenut niin voimakasta ahdistusta ja pahaa oloa, etten voi olla kirjoittamatta. Vatsalaukku heittää volttia, silmiä kirvelee ja sydäntä pakottaa. Tahdon oman asunnon, oman rauhan, oman pienen pesän. Tahdon pois isän ja äidin nurkista. Minä en kestä tätä ruuan määrää, valvontaa ja jatkuvaa seuraa. Tahdon olla yksin ajatusteni ja sairauteni kanssa.

Liioittelin ehkä. Tahdon pojan. Haluan tämän pojan. Tämän joka minulle on nyt annettu. Tämän joka tahtoo minut. Mutta minä tahdon liikaa. Vaadin liikaa. Olen liikaa. Ennen kaikkea: pelkään ja epäilen liikaa.

Sairaanhoitajat ja lääkärit yrittävät tavoittaa minua. En vastaa heille. Tahdon olla yksin.

Adema - Pain inside

This pain inside I can not live with it
It feels like no one really understands

En millään jaksa kirjoittaa. En millään jaksa valvoa. En jaksa syödä. En jaksa. Olen niin väsynyt. Eilinen lääkeyliannostus painaa vieläkin niskassani, eikä päässäni liiku mitään. Mietin vain sänkyä, unta, pehmeitä tyynyjä. Olen nukkunut koko päivän. Tahdon lisää unta.

Jalkaan särkee. Potkaisin sen eilen kipeästi. Näyttää siltä kuin minulla olisi kaksi pohjetta - etu- ja takapuolella omansa. Sääriluu turposi ja kipeytyi. Siitä tuli tulikuuma ja kipu oli saada minut pyörtymään. Otin seroqueleja, kun mitään muuta ei ollut. Otin niitä niin paljon, että tiesin tajun lähtevän. Kävin sängylle ja roikutin jalkaa laidan yli, kun peitonkin paino oli sille liikaa. Ja niin minä nukuin. Nukuin pois pahaa oloani ja kipuani. Nukuin enkä tuntenut yhtään mitään. Nyt tunnen taas. Tuntuu, että jalka halkeaa kohta. Mutta minä en mene lääkäriin.

Olisin halunnut kirjoittaa eilen. Olisin halunnut kuvata ulkona riehuvaa syysmyrskyä: rajua tuulta, piiskaavaa sadetta, kylmää ilmaa, ruskeankirjavia lehtiä. Mutta minuun sattui. En voinut kirjoittaa. Päähäni ei mahtunut muuta kuin se alati paheneva särky. Sinne menivät kaikki haaveet kirjoittamisesta ja viime vuoden muistelusta. Olisin voinut kertoa, kuinka vietin viime vuonna lokakuun ensimmäistä päivää, missä olin ja mitä odotin. Ja kuinka väsyneeksi se minut sai. Nytkään en jaksa sitä tehdä. Lääkepöhnä on liian vahva. Tahdon vain nukkumaan.