Scandinavian Music Group - Se sitä ja se tätä

Voisin kasvaa kuin pihlaja
Tulla onnelliseksi
Voisin kestää enemmän

Minä pelkään ruokaa. Pelkään ahneutta, turvotusta, lihomista, kaloreita. Pelkään kaikkea sitä mitä se tekee minulle - ja kaikista eniten pelkään tätä pelkoani. Minä olen ollut niin paljon terveempi kuin viime syksynä, mutta nyt alamäki on jälleen alkanut. Pelkään, että sairaudet kietovat minut syliinsä ja vievät mukanaan. Alas. Pohjalle. Ei-kenenkään-maahan.

Olin kaksi päivää syömättä. Söin keskiviikkona illalla kaksi ja puoli paahtoleipää, torstaina ja perjantaina en mitään. Minun ei tullut nälkä edes koulussa, jossa tuoksut leijailivat ympäriinsä ja kaikki muut nauttivat aterioistaan. Lähdin kävelylle ja annoin itselleni luvan unohtaa syödä. Ja voi, kuinka minä siitä nautin! Vatsa tyhjänä ja askeleet kuin ilmaa: olin keijukainen. Karu totuus iski kuitenkin kasvoille tänään aamulla. Minä tärisin sängyssä, haukoin happea kävellessä ja olin pyörtyä jo ensimmäisellä askeleella. Silmäni olivat sumeat ja sanat olivat epäselvää puuroa suussani. En ollut juonut edes kahta litraa vettä noiden päivien aikana. Minun oli pakko luovuttaa, ihminen ei elä ravinnotta.

Luovuttaminen oli helpompaa kuin syöminen. Päässäni ei huutanut syömishäiriöpeikko vaan alituinen paha olo. Ensimmäisen mehulasin jälkeen vessa jo kutsuikin - vatsa ei ollut tottunut ruokaan ja kaikki tuli ylös. Pikkuhiljaa, tunnin yrittämisen jälkeen, olin vihdoin syönyt kolmioleivän ja neljä desilitraa jogurttia. Pahan olon väistyessä olo oli enää kevyt ja onnellinen: kunpa pystyisin tähän aina.

Tunnistan syömishäiriön itsessäni. Tunnen kuinka se elää ja yrittää jälleen ujuttaa sitkeät juurensa syvälle sydämeeni. Pitkän aikaa se riutui ja kärsi, juuret nousivat aina vain lähemmäs pintaa, mutta nyt se sai ravintoa. Se sai ravinnokseen nälän ja perfektionismin. Siksi minä pelkään ruokaa ja ruoanpelkoa. Ne repivät minut taas riekaleiksi.

Jippu - Enkelten kaupunki

Tää kuulostaa hölmöltä
Mutta sanon sen kuitenkin
Mä uskon, että satuja on olemassa oikeesti

Vuosi sitten minun päässäni surisi. Siellä oli liikaa ajatuksia, liikaa ahdistusta, liikaa huolta painosta. Enkä minä ollut yksin. Minun päähäni oli muuttanut pysyvästi kaksi miestä. Siellä he nikkaroivat, koputtelivat kipeästi kalloon ja laskeutuivat välillä nipistämään sydämestä. He söivät minua sisältä, kuluttivat rikkipoikkijapuhki. Olin niin väsynyt. Halusin vain lepoon, mielellään ikuiseen. Osastokin olisi kelvannut, mutta minä olin sinne kuulemma liian terve. Omahoitajan silmissä oli kyyneleitä, kun hän välitti tiedon; minä olin liian turta itkeäkseni.

Viime syksyn muistot painavat nyt kovasti päälle. Joka päivä muistaa sen kivun ja ahdistuksen, ne ihanat juttutuokiot kylpyhuoneen lattialla, lämpimän sylin oman vartalon ympärillä. Tuttu syksyinen haju vie päivä toisensa jälkeen viimevuotisiin tunnelmiin, vaikka ahdistus on nyt vaihtunut haikeuteen ja epäilyt yhteiseen asuntoon.

Täällä minä siis olen, vuoden tauon jälkeen. Tie tänne oli kivulias ja karikkoinen, mutta ennen kaikkea kasvattava. Olen eheämpi, vahvempi ja itsevarmempi - joskin edelleen sairas ja läheisriippuvainen. Mutta nyt minulla on tunteet, minussa elää kipu. Se kipu viiltää sydäntä toisinaan niin kovin, että luulen kuolevani. Ja minä itken. Minä itken, kun sattuu. Ja puhun. Käperryn toisen kainaloon kyyneleineni ja kerron - pikkuhiljaa, mutta kerron kuitenkin. Pudottelen palasia sydämestäni ja toivon, että toinen ottaisi kiinni. Ja niin hän tekee. Hän antaa minulle mahdollisuuden olla ihminen ja ehjä, ehjä ihminen.

Jippu - Kaksi kauneinta

Toisella on niin kova ikävä
Ja se kantaa käsissään kyyneleitä

Vielä eilen ajattelin, etten kirjoita tänne enää. Ajattelin, ettei blogin pitäminen ole minua varten, ettei se ole minulle hyväksi, että nyt on selvittävä jollain muulla keinolla. Nyt en ole siitä niinkään varma.

Minulla on aivan järkyttävä tarve kirjoittaa. Tahdon muodostaa sanoja, kun en osaa puhua. Tahdon kirjoittaa kirjeitä, päiväkirjaa, jotain, ihan mitä tahansa - kunhan vain saan kirjoittaa. Mutta sitten minuun iskee turhautuminen; sanat ovat puutteellisia ja lauseet jäävät vajaiksi. En osaa ilmaista ajatuksiani, en osaa tuoda tunteitani esille. Sanat ovat vain häilyvä verho oman itseni yllä.

Tänään olen tuntenut niin voimakasta ahdistusta ja pahaa oloa, etten voi olla kirjoittamatta. Vatsalaukku heittää volttia, silmiä kirvelee ja sydäntä pakottaa. Tahdon oman asunnon, oman rauhan, oman pienen pesän. Tahdon pois isän ja äidin nurkista. Minä en kestä tätä ruuan määrää, valvontaa ja jatkuvaa seuraa. Tahdon olla yksin ajatusteni ja sairauteni kanssa.

Liioittelin ehkä. Tahdon pojan. Haluan tämän pojan. Tämän joka minulle on nyt annettu. Tämän joka tahtoo minut. Mutta minä tahdon liikaa. Vaadin liikaa. Olen liikaa. Ennen kaikkea: pelkään ja epäilen liikaa.

Sairaanhoitajat ja lääkärit yrittävät tavoittaa minua. En vastaa heille. Tahdon olla yksin.

Adema - Pain inside

This pain inside I can not live with it
It feels like no one really understands

En millään jaksa kirjoittaa. En millään jaksa valvoa. En jaksa syödä. En jaksa. Olen niin väsynyt. Eilinen lääkeyliannostus painaa vieläkin niskassani, eikä päässäni liiku mitään. Mietin vain sänkyä, unta, pehmeitä tyynyjä. Olen nukkunut koko päivän. Tahdon lisää unta.

Jalkaan särkee. Potkaisin sen eilen kipeästi. Näyttää siltä kuin minulla olisi kaksi pohjetta - etu- ja takapuolella omansa. Sääriluu turposi ja kipeytyi. Siitä tuli tulikuuma ja kipu oli saada minut pyörtymään. Otin seroqueleja, kun mitään muuta ei ollut. Otin niitä niin paljon, että tiesin tajun lähtevän. Kävin sängylle ja roikutin jalkaa laidan yli, kun peitonkin paino oli sille liikaa. Ja niin minä nukuin. Nukuin pois pahaa oloani ja kipuani. Nukuin enkä tuntenut yhtään mitään. Nyt tunnen taas. Tuntuu, että jalka halkeaa kohta. Mutta minä en mene lääkäriin.

Olisin halunnut kirjoittaa eilen. Olisin halunnut kuvata ulkona riehuvaa syysmyrskyä: rajua tuulta, piiskaavaa sadetta, kylmää ilmaa, ruskeankirjavia lehtiä. Mutta minuun sattui. En voinut kirjoittaa. Päähäni ei mahtunut muuta kuin se alati paheneva särky. Sinne menivät kaikki haaveet kirjoittamisesta ja viime vuoden muistelusta. Olisin voinut kertoa, kuinka vietin viime vuonna lokakuun ensimmäistä päivää, missä olin ja mitä odotin. Ja kuinka väsyneeksi se minut sai. Nytkään en jaksa sitä tehdä. Lääkepöhnä on liian vahva. Tahdon vain nukkumaan.

Shinedown - Save me

And I can hardly remember
The look of my own eyes
How could I love this
I life so dishonest
It made me compromise

Minun elämäni on yhtä vuoristorataa. Ensin kaikki tulee, sitten näyttää siltä, että kaikki menee ja lopulta minä kuitenkin jään voitolle - tai vaihtoehtoisesti tappiolle. Kuljen liian raskaita ylämäkiä ja jarruttomia alamäkiä. Koska tämä rauhoittuu?

Saimme asiat sovittua. Puhuimme, puhuimme, puhuimme. Minä itkin ja kielsin koskemasta. Minuun sattui. Sattui niin kovin. Olin varma, että ajan viimeistä kertaa siihen mutkaan, kaarran viimeistä kertaa parkkipaikalle, astun viimeistä kertaa hamsterinhajuiseen rappukäytävään. Olin täysin varma, etten enää koskaan sen jälkeen rimputa ovikelloa tai yritä avata rikkinäistä lukkoa pimeässä käytävässä. Olin varma, etten enää koskaan uppoa sohvaan tai hihitä vessan lattialla. Mutta olin väärässä. Puolentoista tunnin ja tuhansien vakuuttelujen jälkeen me päätimme yrittää. Me päätimme antaa toisillemme mahdollisuuden. Toivottavasti se kannatti.

Olen syöny tänään patonkia, omenapiirakkaa ja Domino-keksejä. Mieli huutaa, kiljuu ja raivoaa. Se käskee minua vessaan. Se pakottaa sormia kurkkuuni ja hapon suuhuni. Mutta järki laittaa vastaan. Järki sanoo, ettei nyt ole oikea hetki. Se sanoo, että nyt taistellaan elämän puolesta. Nyt tästä selvitään, se vakuuttaa. Minä en usko. Käperryn huoneen nurkkaan kuunnellen ristiriitaisia ääniä päässäni. Toinen huutaa, toinen yrittää saada äänensä kuuluviin. Minun korviini sattuu. Minun päähäni sattuu. Minuun sattuu. Tahdon rauhaa.

Jippu - Kuka teki minusta tän naisen

Kuka teki minusta tän naisen
Joka heikkoja kohtiaan kadulla muille myy

Minä en saa unta. Olen ajanut, ajanut, ajanut. Olen polttanut tupakkaa ja katsonut, kuinka ihminen toisensa jälkeen nukahtaa. Vain minä olen enää hereillä. Viimeinenkin jäljellä oleva nukahti minun unilääkkeideni avulla. Miksei se ole minulle yhtä helppoa?

Sain tietää asioita väärää kautta. Totuuksiahan ne olivat. Mutta ne sattuivat, kun eivät tulleet siitä suusta, josta toivoin. Olisi edes sanonut päin naamaa. Ai mitä? Että olen hullu ja liian kallis huora, kun ilmaiseksi saa täysin tervettä ihmistä. Ja että olen ihan kiva, mutta ilmeisesti liian vaativa, liian täynnä teiniangstia, liian rikki, liian ongelmainen, liian tarrautuva. Olen aina liikaa tai liian vähän - enkä näköjään vain omasta mielestäni.

Ja kaikki tämä juuri kun luulin kuulleeni totuuden.

Bob Dylan - Blowin' in the wind

How many times must a man look up
Before he can see the sky?

Olen niin suuri, niin suuri. Niin iso ja pelottava. Näytän tonnikeijulta peilistä, vaatteet hiertävät eikä alastikaan ole hyvä. Katsoin mistä hyvänsä, koskin minne tahansa, niin aina löydän jotain ylimääräistä. On ihraa, läskiä, rasvaa. On riippuva leuka, heiluvat käsivarret, pullottava vatsa. Tai sitten on paksut reidet ja turvonneet pohkeet. Aina löytyy jotain uutta ja ahdistavaa. Joka päivä. Jokaikinen päivä.

On niin vaikeaa kirjoittaa tännekin, kun tuntuu, ettei koskaan ole mitään uutta. Aina vain se sama vanha virsi siitä, kuinka minä olen lihava ja ruma enkä jaksa elää. Vaikka todellisuudessa minä olen aivan alipainon rajoilla, minua kehutaan kauniiksi ja minulla olisi kymmenittäin syitä elää. Mutta minä en jaksa. Olen väsynyt taistelemaan. Olen väsynyt kirjoittamaan asioista, jotka muutenkin pyörivät päässäni tasaiseen tahtiin. Ne poistuvat vain pieniksi hetkiksi. Vain silloin, jos Pelastus turvaa yön tai vie minut Korkeasaareen. Vain silloin saan rauhan. Ja sitten taas rytisee.

Kaikki ympärilläni ovat huolissaan. Osa tahtoo minut osastolle, osa omaan seurantaan vuorokauden ympäri. Toiset tahtovat minut nukkumaan viereensä, toiset eivät tiedä mitä haluavat. Sitten on niitä, joita pelottaa. Niitä, jotka rynnistävät karkuun ja jättävät minut yksin. Niin, heitäkin löytyy.

Mahassa kaksi Diapamia. Enää on turha ottaa lääkkeitä, jos meinaa herätä huomenna. Herääminen kyllä vaatii sen, että nukahtaa ensin...

Stella - Häävalssi

Kun pyryttää ja pajutkin taipuu
Kinosten alle hautautuu
Täytyy olla lujasta luusta
Että selviytyy

Olen niin lopussa. Lasken joka päivä lääkkeet ja mietin, onko minusta siihen. Uskallanko vielä elää huomisen? Uskallanko turvata Pelastukseen ja nukahtaa hänen kainaloonsa? Uskallanko luottaa siihen, että minä selviän? En minä uskalla. Ja silti yritän. Päivä kerrallaan. Minuutti minuutin jälkeen.

Olen lihonut. Kaks ja puoli kiloa. Tahdon ne pois. Tahdon kaiken pois. Vielä ainakin seitsemän kiloa. Kaikki pois. En jaksa välittää. Tahdon vain tunnustella luita, jotka kaivautuvat esiin ihrakerroksen alta. Millään muulla ei tunnu nyt olevan merkitystä. On turvattava johonkin, kun kaikki muu karkaa käsistä.

Tässä asunnossa on vaikea olla ja kirjoittaa. Täällä ei saa kiinni muusta kuin ahdistuksesta. Ei ole omaa rauhaa, ei vapautta, ei hiljaisuutta. On isä, äiti ja koira. On turvaa ja ylihuolehtimista, ruokaa ja herkkuja. Minä en jaksa sellaista. Siksi on helpompi turvata toiseen, vaihtaa yöksi maisemaa. Ja turruttaa aivot.

Anteeksi, kun olen niin väsynyt. Anteeksi, kun minusta ei saa mitään irti.

Tracy Chapman -Fast car

You got a fast car
And I got a plan to get us out of here

Minä menin. Minä olin. Minä tulin pois. Mukanani oli vain kolme laatikollista tavaraa ja yksi jätesäkillinen vaatteita. Loput jäivät vielä pojalle; hän toivoo, että muuttaisin takaisin. Minä kieltäydyin. Jätin hänet sinne. Hänet ja tavarat.

Hän pyysi minut yöksi. "Jäisit nyt? Mä niin toivoin, että jäisit." Niin, hän toivoi myös, että emme sittenkään eroaisi, etten sittenkään olisi vienyt osoitteenmuutosta. Hän sanoi, että haluaisi yrittää. Minä en. Minä en jaksa. Olen liian loppu.

Huomenna on perjantai. Tarjoan syntymäpäiväsankarille baari-illan ja kyydit. Sitten menen asuntoon, joka on vain minua varten. Nyt olo on tyhjä ja yksinäinen. Liian täysi kuitenkin. Niin että vatsaan sattuu. Saatanan ruoka. Minä vihaan sitä.

Kelly Clarkson - Hole

There's a hole
Inside of me
It's so cold
Slowly killing me

Tänään on se päivä. Otan mukaani jätesäkkejä, muuttolaatikoita ja pakettiauton. Soitan ystävän apuun. Ensin pakkaan yksin. Ehkä itken. Sitten kasaamme suuret tavarat ystävän kanssa ja kannamme ne autoon. Sohva, sänky, tv-taso, matot. Kaikki se mikä kuuluu minulle. Kaikki se lähtee tänään. Kaikki paitsi lamput. Ne viimeiset merkit minusta. En viitsi jättää toista pimeyteen.

Posti kääntyy vasta tiistaina. Siihen asti hän joutuu säilyttämään kirjeitäni - ja näkemään lopulta viimeisen kerran. Siihen asti minulla on vielä siteitä siihen asuntoon. Tänään jätän avaimen ja tuon elämäni takaisin tähän taloon, johon muutimme samana päivänä kuin synnyin. Tämä on minun kotini, ehkä sittenkin on.

Nyt juon kahvia ja kuuntelen, kuinka vatsa murisee. Tahtoisin hiljentää sen Seronililla, mutta en ole jaksanut hakea lääkkeitä. Tahtoisin uuvuttaa itseni uneen rauhoittavin ja unohtaa nälän mielialalääkkeen avulla. En jaksaisi elää tätä päivää, tulevaa iltaa. Mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Minun on jaksettava. Jos ei itseni, niin toisen takia. Pelastuksen takia.