Scandinavian Music Group - Se sitä ja se tätä

Voisin kasvaa kuin pihlaja
Tulla onnelliseksi
Voisin kestää enemmän

Minä pelkään ruokaa. Pelkään ahneutta, turvotusta, lihomista, kaloreita. Pelkään kaikkea sitä mitä se tekee minulle - ja kaikista eniten pelkään tätä pelkoani. Minä olen ollut niin paljon terveempi kuin viime syksynä, mutta nyt alamäki on jälleen alkanut. Pelkään, että sairaudet kietovat minut syliinsä ja vievät mukanaan. Alas. Pohjalle. Ei-kenenkään-maahan.

Olin kaksi päivää syömättä. Söin keskiviikkona illalla kaksi ja puoli paahtoleipää, torstaina ja perjantaina en mitään. Minun ei tullut nälkä edes koulussa, jossa tuoksut leijailivat ympäriinsä ja kaikki muut nauttivat aterioistaan. Lähdin kävelylle ja annoin itselleni luvan unohtaa syödä. Ja voi, kuinka minä siitä nautin! Vatsa tyhjänä ja askeleet kuin ilmaa: olin keijukainen. Karu totuus iski kuitenkin kasvoille tänään aamulla. Minä tärisin sängyssä, haukoin happea kävellessä ja olin pyörtyä jo ensimmäisellä askeleella. Silmäni olivat sumeat ja sanat olivat epäselvää puuroa suussani. En ollut juonut edes kahta litraa vettä noiden päivien aikana. Minun oli pakko luovuttaa, ihminen ei elä ravinnotta.

Luovuttaminen oli helpompaa kuin syöminen. Päässäni ei huutanut syömishäiriöpeikko vaan alituinen paha olo. Ensimmäisen mehulasin jälkeen vessa jo kutsuikin - vatsa ei ollut tottunut ruokaan ja kaikki tuli ylös. Pikkuhiljaa, tunnin yrittämisen jälkeen, olin vihdoin syönyt kolmioleivän ja neljä desilitraa jogurttia. Pahan olon väistyessä olo oli enää kevyt ja onnellinen: kunpa pystyisin tähän aina.

Tunnistan syömishäiriön itsessäni. Tunnen kuinka se elää ja yrittää jälleen ujuttaa sitkeät juurensa syvälle sydämeeni. Pitkän aikaa se riutui ja kärsi, juuret nousivat aina vain lähemmäs pintaa, mutta nyt se sai ravintoa. Se sai ravinnokseen nälän ja perfektionismin. Siksi minä pelkään ruokaa ja ruoanpelkoa. Ne repivät minut taas riekaleiksi.

Jippu - Enkelten kaupunki

Tää kuulostaa hölmöltä
Mutta sanon sen kuitenkin
Mä uskon, että satuja on olemassa oikeesti

Vuosi sitten minun päässäni surisi. Siellä oli liikaa ajatuksia, liikaa ahdistusta, liikaa huolta painosta. Enkä minä ollut yksin. Minun päähäni oli muuttanut pysyvästi kaksi miestä. Siellä he nikkaroivat, koputtelivat kipeästi kalloon ja laskeutuivat välillä nipistämään sydämestä. He söivät minua sisältä, kuluttivat rikkipoikkijapuhki. Olin niin väsynyt. Halusin vain lepoon, mielellään ikuiseen. Osastokin olisi kelvannut, mutta minä olin sinne kuulemma liian terve. Omahoitajan silmissä oli kyyneleitä, kun hän välitti tiedon; minä olin liian turta itkeäkseni.

Viime syksyn muistot painavat nyt kovasti päälle. Joka päivä muistaa sen kivun ja ahdistuksen, ne ihanat juttutuokiot kylpyhuoneen lattialla, lämpimän sylin oman vartalon ympärillä. Tuttu syksyinen haju vie päivä toisensa jälkeen viimevuotisiin tunnelmiin, vaikka ahdistus on nyt vaihtunut haikeuteen ja epäilyt yhteiseen asuntoon.

Täällä minä siis olen, vuoden tauon jälkeen. Tie tänne oli kivulias ja karikkoinen, mutta ennen kaikkea kasvattava. Olen eheämpi, vahvempi ja itsevarmempi - joskin edelleen sairas ja läheisriippuvainen. Mutta nyt minulla on tunteet, minussa elää kipu. Se kipu viiltää sydäntä toisinaan niin kovin, että luulen kuolevani. Ja minä itken. Minä itken, kun sattuu. Ja puhun. Käperryn toisen kainaloon kyyneleineni ja kerron - pikkuhiljaa, mutta kerron kuitenkin. Pudottelen palasia sydämestäni ja toivon, että toinen ottaisi kiinni. Ja niin hän tekee. Hän antaa minulle mahdollisuuden olla ihminen ja ehjä, ehjä ihminen.