Shinedown - Save me

And I can hardly remember
The look of my own eyes
How could I love this
I life so dishonest
It made me compromise

Minun elämäni on yhtä vuoristorataa. Ensin kaikki tulee, sitten näyttää siltä, että kaikki menee ja lopulta minä kuitenkin jään voitolle - tai vaihtoehtoisesti tappiolle. Kuljen liian raskaita ylämäkiä ja jarruttomia alamäkiä. Koska tämä rauhoittuu?

Saimme asiat sovittua. Puhuimme, puhuimme, puhuimme. Minä itkin ja kielsin koskemasta. Minuun sattui. Sattui niin kovin. Olin varma, että ajan viimeistä kertaa siihen mutkaan, kaarran viimeistä kertaa parkkipaikalle, astun viimeistä kertaa hamsterinhajuiseen rappukäytävään. Olin täysin varma, etten enää koskaan sen jälkeen rimputa ovikelloa tai yritä avata rikkinäistä lukkoa pimeässä käytävässä. Olin varma, etten enää koskaan uppoa sohvaan tai hihitä vessan lattialla. Mutta olin väärässä. Puolentoista tunnin ja tuhansien vakuuttelujen jälkeen me päätimme yrittää. Me päätimme antaa toisillemme mahdollisuuden. Toivottavasti se kannatti.

Olen syöny tänään patonkia, omenapiirakkaa ja Domino-keksejä. Mieli huutaa, kiljuu ja raivoaa. Se käskee minua vessaan. Se pakottaa sormia kurkkuuni ja hapon suuhuni. Mutta järki laittaa vastaan. Järki sanoo, ettei nyt ole oikea hetki. Se sanoo, että nyt taistellaan elämän puolesta. Nyt tästä selvitään, se vakuuttaa. Minä en usko. Käperryn huoneen nurkkaan kuunnellen ristiriitaisia ääniä päässäni. Toinen huutaa, toinen yrittää saada äänensä kuuluviin. Minun korviini sattuu. Minun päähäni sattuu. Minuun sattuu. Tahdon rauhaa.

Jippu - Kuka teki minusta tän naisen

Kuka teki minusta tän naisen
Joka heikkoja kohtiaan kadulla muille myy

Minä en saa unta. Olen ajanut, ajanut, ajanut. Olen polttanut tupakkaa ja katsonut, kuinka ihminen toisensa jälkeen nukahtaa. Vain minä olen enää hereillä. Viimeinenkin jäljellä oleva nukahti minun unilääkkeideni avulla. Miksei se ole minulle yhtä helppoa?

Sain tietää asioita väärää kautta. Totuuksiahan ne olivat. Mutta ne sattuivat, kun eivät tulleet siitä suusta, josta toivoin. Olisi edes sanonut päin naamaa. Ai mitä? Että olen hullu ja liian kallis huora, kun ilmaiseksi saa täysin tervettä ihmistä. Ja että olen ihan kiva, mutta ilmeisesti liian vaativa, liian täynnä teiniangstia, liian rikki, liian ongelmainen, liian tarrautuva. Olen aina liikaa tai liian vähän - enkä näköjään vain omasta mielestäni.

Ja kaikki tämä juuri kun luulin kuulleeni totuuden.

Bob Dylan - Blowin' in the wind

How many times must a man look up
Before he can see the sky?

Olen niin suuri, niin suuri. Niin iso ja pelottava. Näytän tonnikeijulta peilistä, vaatteet hiertävät eikä alastikaan ole hyvä. Katsoin mistä hyvänsä, koskin minne tahansa, niin aina löydän jotain ylimääräistä. On ihraa, läskiä, rasvaa. On riippuva leuka, heiluvat käsivarret, pullottava vatsa. Tai sitten on paksut reidet ja turvonneet pohkeet. Aina löytyy jotain uutta ja ahdistavaa. Joka päivä. Jokaikinen päivä.

On niin vaikeaa kirjoittaa tännekin, kun tuntuu, ettei koskaan ole mitään uutta. Aina vain se sama vanha virsi siitä, kuinka minä olen lihava ja ruma enkä jaksa elää. Vaikka todellisuudessa minä olen aivan alipainon rajoilla, minua kehutaan kauniiksi ja minulla olisi kymmenittäin syitä elää. Mutta minä en jaksa. Olen väsynyt taistelemaan. Olen väsynyt kirjoittamaan asioista, jotka muutenkin pyörivät päässäni tasaiseen tahtiin. Ne poistuvat vain pieniksi hetkiksi. Vain silloin, jos Pelastus turvaa yön tai vie minut Korkeasaareen. Vain silloin saan rauhan. Ja sitten taas rytisee.

Kaikki ympärilläni ovat huolissaan. Osa tahtoo minut osastolle, osa omaan seurantaan vuorokauden ympäri. Toiset tahtovat minut nukkumaan viereensä, toiset eivät tiedä mitä haluavat. Sitten on niitä, joita pelottaa. Niitä, jotka rynnistävät karkuun ja jättävät minut yksin. Niin, heitäkin löytyy.

Mahassa kaksi Diapamia. Enää on turha ottaa lääkkeitä, jos meinaa herätä huomenna. Herääminen kyllä vaatii sen, että nukahtaa ensin...

Stella - Häävalssi

Kun pyryttää ja pajutkin taipuu
Kinosten alle hautautuu
Täytyy olla lujasta luusta
Että selviytyy

Olen niin lopussa. Lasken joka päivä lääkkeet ja mietin, onko minusta siihen. Uskallanko vielä elää huomisen? Uskallanko turvata Pelastukseen ja nukahtaa hänen kainaloonsa? Uskallanko luottaa siihen, että minä selviän? En minä uskalla. Ja silti yritän. Päivä kerrallaan. Minuutti minuutin jälkeen.

Olen lihonut. Kaks ja puoli kiloa. Tahdon ne pois. Tahdon kaiken pois. Vielä ainakin seitsemän kiloa. Kaikki pois. En jaksa välittää. Tahdon vain tunnustella luita, jotka kaivautuvat esiin ihrakerroksen alta. Millään muulla ei tunnu nyt olevan merkitystä. On turvattava johonkin, kun kaikki muu karkaa käsistä.

Tässä asunnossa on vaikea olla ja kirjoittaa. Täällä ei saa kiinni muusta kuin ahdistuksesta. Ei ole omaa rauhaa, ei vapautta, ei hiljaisuutta. On isä, äiti ja koira. On turvaa ja ylihuolehtimista, ruokaa ja herkkuja. Minä en jaksa sellaista. Siksi on helpompi turvata toiseen, vaihtaa yöksi maisemaa. Ja turruttaa aivot.

Anteeksi, kun olen niin väsynyt. Anteeksi, kun minusta ei saa mitään irti.

Tracy Chapman -Fast car

You got a fast car
And I got a plan to get us out of here

Minä menin. Minä olin. Minä tulin pois. Mukanani oli vain kolme laatikollista tavaraa ja yksi jätesäkillinen vaatteita. Loput jäivät vielä pojalle; hän toivoo, että muuttaisin takaisin. Minä kieltäydyin. Jätin hänet sinne. Hänet ja tavarat.

Hän pyysi minut yöksi. "Jäisit nyt? Mä niin toivoin, että jäisit." Niin, hän toivoi myös, että emme sittenkään eroaisi, etten sittenkään olisi vienyt osoitteenmuutosta. Hän sanoi, että haluaisi yrittää. Minä en. Minä en jaksa. Olen liian loppu.

Huomenna on perjantai. Tarjoan syntymäpäiväsankarille baari-illan ja kyydit. Sitten menen asuntoon, joka on vain minua varten. Nyt olo on tyhjä ja yksinäinen. Liian täysi kuitenkin. Niin että vatsaan sattuu. Saatanan ruoka. Minä vihaan sitä.

Kelly Clarkson - Hole

There's a hole
Inside of me
It's so cold
Slowly killing me

Tänään on se päivä. Otan mukaani jätesäkkejä, muuttolaatikoita ja pakettiauton. Soitan ystävän apuun. Ensin pakkaan yksin. Ehkä itken. Sitten kasaamme suuret tavarat ystävän kanssa ja kannamme ne autoon. Sohva, sänky, tv-taso, matot. Kaikki se mikä kuuluu minulle. Kaikki se lähtee tänään. Kaikki paitsi lamput. Ne viimeiset merkit minusta. En viitsi jättää toista pimeyteen.

Posti kääntyy vasta tiistaina. Siihen asti hän joutuu säilyttämään kirjeitäni - ja näkemään lopulta viimeisen kerran. Siihen asti minulla on vielä siteitä siihen asuntoon. Tänään jätän avaimen ja tuon elämäni takaisin tähän taloon, johon muutimme samana päivänä kuin synnyin. Tämä on minun kotini, ehkä sittenkin on.

Nyt juon kahvia ja kuuntelen, kuinka vatsa murisee. Tahtoisin hiljentää sen Seronililla, mutta en ole jaksanut hakea lääkkeitä. Tahtoisin uuvuttaa itseni uneen rauhoittavin ja unohtaa nälän mielialalääkkeen avulla. En jaksaisi elää tätä päivää, tulevaa iltaa. Mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Minun on jaksettava. Jos ei itseni, niin toisen takia. Pelastuksen takia.

Aerosmith - Dream on

Yeah, I know nobody knows
Where it comes and where it goes
I know it's everybody's sin
You got to lose to know how to win

Minä olen yksin. Olen takaisin tässä keltaisessa puutalossa, omakotialueella. Minun kotini ei ole enää kaupungissa, toisessa kerroksessa, kuudenkymmenen neliön kaksiossa. Nyt asun tässä reilun sadan neliön omakotitalossa, naapurikunnassa, isän ja äidin luona.

Sain eilen käskyn hakea tavarat pois. Se tuli äkkiarvaamatta, yllättäen. Vaikka olinhan minä miettinyt sitä jo pitkään. Toinen ei. Suuttui, raivostui, vihastui. Ei halua nähdä minua enää koskaan. Paitsi huomenna, kun haen viimeiset tavarani sieltä. Silloin näemme viimeisen kerran. Ehkä koskemmekin. Se tuntuu oudolta, pelottavalta ja vieraalta. En uskalla kohdata häntä.

En tiedä olenko helpottunut vai pahoillani. Ehkä molempia. Nyt kuukausien piina on päättynyt, minä olen vapaa ja irrallaan. Minun ei tarvitse, minua ei pakoteta, minua ei määrätä. Mutta nyt joudun etsimään uuden sylin, ansaitsemaan uuden luottamuksen, oppimaan rakkautta, elämään uutta elämää. Tämä kaikki on niin pelottavaa, niin uutta.

Olen jälleen laihtunut. Äiti yrittää lihottaa minua. Paino on tippunut nyt jo kymmenen kiloa. Se näkyy vaatteissa, mutta silmäni eivät huomaa muutosta. Olen sama lihava tyttö kuin vielä puoli vuotta sitten. Ja silti minä olen haluttu. Enkä minä kestä sitä. Minun on vain niin paha olla.

Sain marraskuun loppuun asti sairauslomaa. Ja saatan joutua sairaalaan osastolle. En syömisten takia, vaan masennuksen. Syömishäiriöpoliklinikalla minua ei otettu vakavasti, sain lähtöpassit. Onneksi omahoitaja otti, lupasi järjestää asioita ja pitää minusta huolen.

Entä jos se ei riitä? Entä jos minä en jaksa? Onneksi minulla on turvapaikka. Se pelastaa. Siellä asuu Pelastus. Minun ikioma Pelastukseni. Hän vie minut pois tästä kaikesta pahasta.

Cat Stevens - Wild world

Baby, I love you but if you wanna leave take good care
Hope you make a lot of nice friends out there
But just remember, there's a lot of bad

Olen ollut pitkään hiljaa. Ensin kone sanoi itsensä irti, sitten minä. Minulla on enää tämä kuukausi aikaa asua tässä asunnossa. Sitten joudun luovuttamaan avaimen poikaystävälle ja sanomaan hyvästi. Edessä on muutto takaisin vanhempien kotiin. Minua pelottaa ja ahdistaa. Mutta ehkä tämä sittenkin on oikein?

Minä jäin kiinni eilen. Jäin kiinni pahoista teoistani, ajatuksistani, tunteistani. Ja taas minä kiistin kaiken. Valehtelin viimeiseen asti, kuten toinen sanoi. Ei minuun voi luottaa, ei todellakaan. Ja silti minä odotan ja toivon sitä. Mutta en kuitenkaan ole sen arvoinen, tiedän sen. Olen niin hukassa. Huusin eilen. Kaikkien kuullen. Raivosin eteisessä, heitin kenkiä seinään ja poistuin. Jätin vieraat ja rakkaat hiljaisina puhumaan pahaa minusta.

Nyt olo on tyhjä. Olen nukkunut puoli viidestä kymmeneen. Söin jopa palan marjapiirakkaa tänään. Ja muutaman sokerittoman salmiakin. Mutta olo on silti liiallinen. Olen tehnyt väärin ja taidan muutenkin olla kokonaan väärä. Ei tässä nyt oikein ole elämälle aihetta.

Richard Marx - Hazard

I think about my life gone by
And how it's done me wrong
There's no escape for me this time
All of my rescues are gone

Oma koti. Miksei tämä taas tunnu kodilta? Miksi tämä on yhtäkkiä niin vieras, niin synkkä, niin etäinen. Täällä on minun pörröinen mattoni, pehmoinen sänkyni, kaunis astiastoni. Täällä on yhdessä valittu ruokailuryhmä sekä tummat vitriinikaapit. Täällä on kaikki niin kuin pitää. Silti minä en viihdy täällä.

Kun saavuin kotiin, leivoin sen kakun. Voi, kuinka sen sisus oli lämmintä, kermaista ja valuvaa. Se oli kuin sulaa suklaata. Ja minä söin. Tungin kakkua suuhuni tuntematta edes häpeää. Sitten se iski. Ahdistus. Juoksin suihkuun, irroitin viemäristä kannen ja annoin mennä. Kuuma vesi poltteli niskaani ja kyyneleet sekoittuivat siihen huomaamatta. Kun kylpyhuoneen ovi aukesi ja astuin ulos vaaleansinisessä kylpytakissani, hymyilin kauniisti, voitelin hapankorpun ja otin lasin vettä.

Minusta tuntuu, että olen syönyt aivan liikaa, tehnyt vääriä asioita, elänyt väärien ihmisten kanssa, elänyt väärin. Ehkä olenkin. Ehkä paino taas nousee, ehkä joudun vastuuseen teoistani, ehkä ihmiset kääntävät minulle selkänsä, ehkä elämälläkään ei ole enää tarjottavaa. Omatunto huutaa ja soimaa, mutta minä en jaksaisi välittää. En tahtoisi välittää. Tahtoisin takaisin siihen asuntoon, siihen lämpöön ja sekasotkuun. Tai sitten siihen viikonloppuun, kun joimme jatkoilla raakaa viinaa ja piilouduimme lukkojen taakse. Kunhan vain pääsisin pois täältä.

Stella - Rauhoitettu

Miten osaisin mä olla niin kuin nuo muut
Vai onko jossain joku paikka, jonne kuulun
Missä toiset samanlaiset mua oottaa
Planeetalleen jo palaamaan

Olen laihtunut jälleen. Nyt sain tarkan aamupainon, kun heräsin asunnosta, jossa on vaaka. Minua pelottaa. Olen samalla ylpeä lähes kymmenen kilon painonpudotuksesta ja samalla peloissani. Entä jos minä en osaa lopettaa? Entä jos tämä sairaus ryöstäytyy nyt käsistä? Entä jos se on ryöstäytynyt jo?

Minun pitäisi olla kotona. Pitäisi istua sohvalla syömässä jogurttia ja paahtoleipää, leipomassa poikaystävälle mutakakkua. Sen sijaan minä istun väärällä sohvalla, väärässä kaupungissa, väärän ihmisen asunnossa. Hänen ansiostaan eilinen on pyyhkiytynyt pois mielestäni, mutta on myös hänen syynsä, että olen entistä enemmän sekaisin. Hän tahtoo minut, mutta ei pysty luottamaan. Minä tahdon hänet, mutten uskalla irroittaa otettani.

Tenox toi illalla turvan. Tenox ja vihreä tee. Oloni oli niin rauhallinen, että olisin voinut vaipua ikuiseen uneen. Olisin halunnut sitä. En olisi tahtonut enää tätä epätietoisuutta, ahdistusta ja jatkuvaa kipua. En jaksa laihtua, en lihoa, en syödä ja oksentaa.

Aamu kuitenkin valkeni. Sumuisena ja kylmänä. Heräsin yksin, kun toinen oli jo töissä. Tässä minä istun, hänen sohvallaan ja kirjoitan. Tahtoisin soittaa äidille, että hakee minut turvaan, etten pärjää yksin. Pitäisi kai sanoa, etten pärjää enää ollenkaan.

Jippu - En osaa elää

Eilen neljä tuntia mä itkin
Eikä mikään helpota

Olen pessyt kaksi koneellista pyykkiä, imuroinut, pyyhkinyt pölyjä ja järjestellyt muutenkin. Silitin jopa kuivumassa olleita pyykkejä kaappiin. Olen ollut niin ahkera, että oikein hävettää. Tulee tunne, etten olekaan niin sairas. Ja yhtäkkiä se hiipii, pelko. Pelko siitä, että olenkin ihan terve. Ettei minulla ole hätää. Etten saa enää sairauslomalle jatkoa. Sitten lähtevät alta sekä työt että tuet.

En ole kyennyt enää mihinkään aamuisen energiapurkaukseni jälkeen. Olen vain maannut, kuunnellut musiikkia ja itkenyt. Olen pelännyt, että alan olla liian terve. Mutta voiko kukaan olla terve, jos ei nuku yhtään kokonaista yötä, miettii itsemurhaa ja hakee jatkuvasti lisää lääkkeitä turruttaakseen aivonsa? Minä en tiedä. En todella tiedä. Kaikki luulevat, että olen terve. Kukaan ei ymmärrä, että olen oikeasti rikki ja vinossa. Niin helvetin vinossa.

Minulla ei ole nälkä, jogurtti homehtuu jääkaappiin ja poikaystävä joutuu itse valmistamaan ruokansa. Paino putoaa putoamistaan, mutta ruoka ei maistu. Olen niin loppu. "Mutta sinähän hymyilet ja naurat. Olet niin onnellisen näköinen." Kunpa kykenisin sanomaan, etten ole kunnossa.

Kaija Koo - Maailman tuulet vie

Mua maailman tuulet vie
Kai joskus johonkin loppuu tie

Nyt on syyskuu. Virallisesti syksyn ensimmäinen päivä. Silti minä kuljin tämän päivän valkoisissa verkkosukkahousuissa ja minisortseissa. Minä tarvitsen vielä kesää. Tarvitsen tunteen siitä, että minulla on vielä mahdollisuus. Mutta puissa on jo keltaisia lehtiä, pohjoistuuli puhaltaa eikä lämpömittari nouse enää kahteenkymmeneen asteeseen. Se on syksy nyt.

Minä vihaan syksyä. Vihaan syyssateita, pimeitä iltoja, haisevia ojia. Vihaan ensimmäisiä pakkasia ja paidan alle hiipivää kylmyyttä. Vihaan sitä, että minusta tulee niin synkkä syksyllä. Syksy vie kaiken elämänilon. Se vie ne viimeisetkin rippeet, joita on yrittänyt piilotella koko kesän varpaiden välissä. Syksy kaivaa nekin esiin. Se vie ne pois. Jättää minut yksin. Pimeään. Kylmään. Kosteaan. Enkä minä ole valmis siihen.

Olen miettinyt lainaa. Lainaisi isältä, lähtisi pois. Mutta ratkaisisiko se mitään? Kun tulisin takaisin, minulla olisi muutama tuhat euroa velkaa ja samat asiat täällä vastassa. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Mutta minä niin kaipaan täältä pois. Kaipaan jotain muuta. Toisenlaista. Uutta. Sillä minun paikkani ei ole täällä. Minun ei ole hyvä olla.

Ilman velkaakin pääsisi pois.