Jippu - Kaksi kauneinta

Toisella on niin kova ikävä
Ja se kantaa käsissään kyyneleitä

Vielä eilen ajattelin, etten kirjoita tänne enää. Ajattelin, ettei blogin pitäminen ole minua varten, ettei se ole minulle hyväksi, että nyt on selvittävä jollain muulla keinolla. Nyt en ole siitä niinkään varma.

Minulla on aivan järkyttävä tarve kirjoittaa. Tahdon muodostaa sanoja, kun en osaa puhua. Tahdon kirjoittaa kirjeitä, päiväkirjaa, jotain, ihan mitä tahansa - kunhan vain saan kirjoittaa. Mutta sitten minuun iskee turhautuminen; sanat ovat puutteellisia ja lauseet jäävät vajaiksi. En osaa ilmaista ajatuksiani, en osaa tuoda tunteitani esille. Sanat ovat vain häilyvä verho oman itseni yllä.

Tänään olen tuntenut niin voimakasta ahdistusta ja pahaa oloa, etten voi olla kirjoittamatta. Vatsalaukku heittää volttia, silmiä kirvelee ja sydäntä pakottaa. Tahdon oman asunnon, oman rauhan, oman pienen pesän. Tahdon pois isän ja äidin nurkista. Minä en kestä tätä ruuan määrää, valvontaa ja jatkuvaa seuraa. Tahdon olla yksin ajatusteni ja sairauteni kanssa.

Liioittelin ehkä. Tahdon pojan. Haluan tämän pojan. Tämän joka minulle on nyt annettu. Tämän joka tahtoo minut. Mutta minä tahdon liikaa. Vaadin liikaa. Olen liikaa. Ennen kaikkea: pelkään ja epäilen liikaa.

Sairaanhoitajat ja lääkärit yrittävät tavoittaa minua. En vastaa heille. Tahdon olla yksin.