Scandinavian Music Group - Se sitä ja se tätä

Voisin kasvaa kuin pihlaja
Tulla onnelliseksi
Voisin kestää enemmän

Minä pelkään ruokaa. Pelkään ahneutta, turvotusta, lihomista, kaloreita. Pelkään kaikkea sitä mitä se tekee minulle - ja kaikista eniten pelkään tätä pelkoani. Minä olen ollut niin paljon terveempi kuin viime syksynä, mutta nyt alamäki on jälleen alkanut. Pelkään, että sairaudet kietovat minut syliinsä ja vievät mukanaan. Alas. Pohjalle. Ei-kenenkään-maahan.

Olin kaksi päivää syömättä. Söin keskiviikkona illalla kaksi ja puoli paahtoleipää, torstaina ja perjantaina en mitään. Minun ei tullut nälkä edes koulussa, jossa tuoksut leijailivat ympäriinsä ja kaikki muut nauttivat aterioistaan. Lähdin kävelylle ja annoin itselleni luvan unohtaa syödä. Ja voi, kuinka minä siitä nautin! Vatsa tyhjänä ja askeleet kuin ilmaa: olin keijukainen. Karu totuus iski kuitenkin kasvoille tänään aamulla. Minä tärisin sängyssä, haukoin happea kävellessä ja olin pyörtyä jo ensimmäisellä askeleella. Silmäni olivat sumeat ja sanat olivat epäselvää puuroa suussani. En ollut juonut edes kahta litraa vettä noiden päivien aikana. Minun oli pakko luovuttaa, ihminen ei elä ravinnotta.

Luovuttaminen oli helpompaa kuin syöminen. Päässäni ei huutanut syömishäiriöpeikko vaan alituinen paha olo. Ensimmäisen mehulasin jälkeen vessa jo kutsuikin - vatsa ei ollut tottunut ruokaan ja kaikki tuli ylös. Pikkuhiljaa, tunnin yrittämisen jälkeen, olin vihdoin syönyt kolmioleivän ja neljä desilitraa jogurttia. Pahan olon väistyessä olo oli enää kevyt ja onnellinen: kunpa pystyisin tähän aina.

Tunnistan syömishäiriön itsessäni. Tunnen kuinka se elää ja yrittää jälleen ujuttaa sitkeät juurensa syvälle sydämeeni. Pitkän aikaa se riutui ja kärsi, juuret nousivat aina vain lähemmäs pintaa, mutta nyt se sai ravintoa. Se sai ravinnokseen nälän ja perfektionismin. Siksi minä pelkään ruokaa ja ruoanpelkoa. Ne repivät minut taas riekaleiksi.