I guess you don't know anything
You don't know anything about it
Olen ollut koko viikonlopun kotona. Olen hämmästynyt kyvystäni kestää ahdistusta ja paniikkia. Kaaos on tuntunut koko ruumiissa, mutta minä en ole murtunut. Olen hermoillut, yrittänyt itkeä ja melkein saanut paniikkikohtauksen. Mutta minä en lähtenyt pois.
Ystävä sen sijaan lähti. Hänen mielestään olen huomionhakuinen ja lapsellinen. Hän on sitä mieltä, että haen heidän huomiotaan väärin keinoin. Anteeksi? Mielestäni olen vain kertonut kuulumisia, kun niitä on kysytty. Anteeksi, jos olen puhunut erosta, anteeksi jos mustasukkaisuudesta ja omasta ahdistuksesta. Anteeksi, että ne asiat ovat osa jokapäiväistä elämääni. Onneksi mies sanoi, ettei minun tarvitse kestää sitä. Minulla on lupa olla tällainen, rikki ja sairas.
Minulla on lupa syödä. Niin hän sanoi myös. Ja minähän söin. Ensin päivällistä rakkaan vanhemmilla, sitten elokuvaa seuratessa nachoja. Muutama irtokarkkikin löysi tiensä vatsaani. Olisin tahtonut huutaa ja oksentaa, muttei ollut voimia. Taistelu kotiinjäämisestä oli jo väsyttänyt minut. Tyydyin kohtalooni. Tyydyin kaloreihin ja lihavuuteen. Miksi helvetissä?
Olen uupunut. Tarvitsen lepoa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti