No, this feeling doesn't end
It's with me everywhere I am
Huomenna on jälleen uusi lääkäriaika. Saan vahvemman unilääkityksen ja saan kokeilla myös toista mielialalääkettä. Seronil ei enää pure. Sillä ei ole mitään vaikutusta. Minä vaikeroin tuskasta ihan yhtä paljon, minä oksennan ja minä kärsin. En kestä sitä lääkettä enää.
Kaiken lisäksi minulla on jälleen uusi lääkäri. Nyt vakituinen. Kolmas lääkäri vuoden sisään. Hän on kuulemma lukenut paperini tarkkaan. Hän on tarkka mies. Tarkka ja harvasanainen. Minua pelottaa. Tahdon takaisin sen miehen, jolla oli tatuoitu käsivarsi ja joka puhui suomea hassusti murtaen. Hän tahtoi ymmärtää. Entä jos tämä uusi ei tahdokaan?
Pääsen mahdollisesti myös terapiaan. Tieto tuli yllättäen, kiertotietä. Se läimäistiin päin kasvoja niin, että olin pyörtyä. En tiennyt mitä sanoa. Ja minä suostuin haastatteluun. Se on ensi viikon keskiviikkona, mutta täytyy siirtää. Silloin minä olen mallina. Mallina ystävälle, esiteltävänä tuntemattomille. Arvosteltavana. Ei, ei se ole minun paikkani. Mutta minä menen koska täytyy. Koska ystäviä ei jätetä. Siksi minä menen ja nielen pelkoni.
Ensi viikolla maanantai on ainoa päivä, jolloin saan rauhan. Sitä seuraavina olen mallina, mallina, lääkärissä, mallina, lääkärissa ja taas lääkärissä. Minua pelottaa, kun kalenteri täyttyy tehtävistä. Minä olen sairauslomalla ja minun tulisi levätä. Mitä lepoa tämä on? Tuntuu, että hukutan itseni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
vaikka bmi:si olisi -1000, ei se poistaisi mitään. ei se tekisi sinua onnelliseksi. ei se ole mitään. se saa sinut voimaan entistä huonommin, muistamaan selkeämmin, tekee kaikesta valhetta, jota tunkea silmät ja korvat täyteen. niin ettei missään ole enää tervettä totuutta - kaikki on epätodellista, valhetta.
elämä ei ole enää.
et sinä ole enää.
kuin kuori.
pitäisi oppia arvostamaan itseään tällaisena. TÄMÄN KOKOISENA! mutta miten en pysty. (minäkään)
jotenkin vain kuvittelen sokeasti kaiken olevan paremmin SITTEN. vaikka tiedän hyvin sen kerran jo eläneenä, että se melkein lopullisesti tuhosi minut. ajoi mustaan pimeään, josta herätään vain steriileissä sairaalahuoneissa. ja ovissa on lukot.
se vie elämän. kaiken. ihmisen. arvokkuuden.
pitäisihän se tietää! silti on mieluummin sokea ja juoksee päin seinää silmät kiinni, vaikkei ketään ole ottamassa vastaan.
onko se sen arvoista?
ei se ole.
oikeasti.
kirjoitan näitä sanoja.
tiedän niiden totuuden,
mutten usko että ne koskevat minua.
muita kyllä;
mutta minähän olen epänormaali.
liattu.
likainen.
häpäisty.
tahrittu.
viiltoarpia jokaikisessä raajassa.
tikit ranteissa.
minä olen se epänormaali,
jota ei nuo säännöt koske.
silti kirjoitan ja uskon:
sinä et ole epänormaali.
vain hieman sairas ja kipeä.
pahoja muistoja. pahoja tahroja.
mutta sinä selviät.
sinun ei tarvitse mennä niin pohjalle selvitäksesi siitä kaikesta.
ei käydä siellä jossain
vain ymmärtääksesi ettei se ole sen arvoista.
menin sekaisin.
antakaa rauhoittavaa!
Moi!
blogissani on sinulle jotain :)
Lisäsin sut samalla blogisuosikkeihin, toivottavasti ei haittaa..
Lähetä kommentti