Everybody needs a place to rest
Everybody wants to have a home
Don't make no difference what nobody says
Ain't nobody like to be alone
Minun silmäni mustuu. Se sai kovan iskun posliinista, kun tyhjensin vatsalaukkuani. Koko vartaloni kramppasi, minä rojahdin eteenpäin ja siinä sitä oltiin. Naama oksennuksessa, silmäkulma kipeänä ja kurkku armoa huutaen. Mutta minä jatkoin. Jatkoin niin kauan, että sain ulos jokaisen pastillin, jokaisen hiilihydraattimurusen. Vaikka totuus on, etten voinut saada. Kukaan ei voi. Mutta minä tahdon uskoa niin.
Silmä turpoaa. Se ei tahdo pysyä auki. Kipu tuntuu koko kehossa. Onneksi huomenna ei tarvitse mennä enää malliksi. Olisi vaikeaa peittää turvonnut ja mustunut silmä. Minun urakkani on nyt takanapäin. Neljä päivää meikkejä, vuosikymmeniä ja järkyttäviä vaatteita. Ja minun hymyni, se loisti kirkkaana kaikki nämä päivät peilien edessä. Vasta illalla oli tilaa hiljaisuudelle, peloille ja pahalle ololle. Siihen asti minä hymyilin niin kauniisti kuin osasin. Vaikka pinnan alla kupli.
Onneksi minä en jäänyt yksin. Hän ei halunnut päästää irti. Pyysi vielä jäämään, tulemaan uudestaan. Sanoi, ettei tahdo elää ilman. Enkä minäkään. Jostain vain täytyisi päästää irti. Mutta mistä?
Anteeksi nämä sekavat sanat. Minuun vain koskee niin kovin. Koskee päähän ja sydämeen. Enkä tiedä kuinka parantaa ne.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti