Kuudestoista yö sua taas selättää
Vain vähän liikaa vasta riittää
Sen piti olla huono vitsi
Milloin tästä tuli huono vitsi
Yleensä syömishäiriöisten kirjoituksia lukevat vain toiset syömishäiriöiset. Tai heidän läheisensä. Ja sitten löytyy niitä ikuisia pilkkaajia, jotka eivät tiedä koko sairaudesta mitään. Heidän mielestään syömishäiriöblogilla haetaan huomiota aivan samalla tavalla kuin koko sairaudella. Toisinaan - ja oikeasti hyvin harvoin - löytyy sellaisia ihmisiä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita siitä, millaista on sairastuneen sielunelämä. Toissapäiväiseen kirjoitukseeni tuli Makelta tällainen kommentti:
"Olisi hauskaa, jos pystyisit valottamaan syömishäiriön sisäistä maailmaa. (Hauska on kai väärä sana tässä yhteydessä.) Mitä oikein ajattelet, kun tunget kymmenettä sämpylää suuhusi?
En kysy tätä pottuillakseni, vaan mietin itsekin, mitä oikein ajattelen, kun tungen kymmenettä kaljaa suuhuni. Mutta silloinhan on kännissä."
Niin, mitä tuohon sanoisi? Minusta kyseessä on samanlainen tila kuin monesti humalassa. Sitä vain syö ja syö, vaikka tietää syöneensä jo liikaa. Tuntee, että vatsaan sattuu, että oksennus tulee kohta, että ainakin kolmasosa kaikesta syömästäni jää sisälle, vaikka kuinka oksentaisi. Silti sitä syö. Joko ahdistukseen tai nälkäänsä. Eikä osaa lopettaa. Kun kerran sortuu, voi aivan hyvin jatkaa. Mutta entä ne lukemattomat kauppareissut, joiden aikana ostoskori täyttyy ruuasta ja pankkikortti huutaa armoa? Kuinka minä selitän ne? Mikä käskee minua juoksemaan kauppaan, ostamaan litran jogurttia, paketin Cheerios-muroja, patonkia, nuudeleita, jäätelöä, Pringles-sipsejä sekä hedelmiä, jotka lilluvat sokerisessa säilöntäliemessä? Se on se sairaus, joka minua ajaa. Käskee syömään, tuhoamaan kaiken, unohtamaan muut asiat, kieltämään tunteet. Ensimmäinen suupala saa minut tuntemaan itseni huonoksi. "Kuinka saatoin sortua?" Sitten tunto häviää - ja saapuu taas. Silloin se saapuu räjähtämällä. Sattuu, sattuu, sattuu. Neljäkymmentä euroa on vatsassani ja se kaikki haluaa ulos. Jotta ei sattuisi enää. Jotta kaikki paha tulisi ulos. Paha ruoka, pahat ajatukset, pahat tunteet. Jäljelle jää vain kipu ja kevyempi olo.
En minä tiedä, olen niin sekaisin. Kymmenen sämpylää kuulostaa juuri nyt niin taivaalliselta. Olen niin nälkäinen ja sekaisin. Se kymmenes saisi minut tuntemaan itseni ahneeksi possuksi, kääntämään peilit väärinpäin ja syömään lisää. Söisin niin kauan, että halkeaisin. Sillä silloin millään ei ole mitään väliä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Joo saat lisätä jos haluat :)
-Illuusia
Montakos diapamia (ja nukahtamislääkettä?) otitkaan? Ja pysyit silti tajuissasi? Tulkitsenko oikein, että olet pitkäaikainen lääkkeiden väärinkäyttäjä myöskin?
Tämä kommentti ei minään moralisointina.
Ahmimiskohtausta on edelleen vaikea ymmärtää. Saatko tosiaan nautintoa siitä 10. sämpylästä, vaikka olet jo kylläinen? Vai etkö tunne itseäsi kylläiseksi? Voisi ehkä olla niin, että bulimikoilla olisi häiriö näläntunteen kanssa.
t. Make
Make: Sehän on ihan totta, että bulimiaa sairastavilla näläntunne ei ole normaali. Sairastava ei välttämättä erota mikä on oikeaa nälkää, mikä tunnesyömistä. Minä kyllä erotan. Enkä tunne nautintoa siitä kymmenennestä sämpylästä. Minä nimittäin olen enemmän kuin kylläinen silloin. Se sattuu. Ja oksettaa. Jo ajatuskin siitä oksettaa. Vihaan itseäni, kun ahmin. Mutta se on minun keinoni "hallita maailmaa", sisäistä kaaostani. Pakko tunkea itsensä täyteen ruokaa, jotta tuntisi edes jotain. Ja sitten seuraa syyllisyys. Syyllisyys syömisestä ja samanaikainen vatsakipu ajavat oksentamaan. Se purkaa pahaa oloa. Oksentamisen jälkeinen tyhjyyden tunne helpottaa ahdistusta. Puristava tunne poistuu - mutta vain hetkeksi.
Ja noista lääkkeistä. En ole järin pitkään käyttänyt lääkkeitä väärin. Se alkoi ihan pienestä, kun ahdistusta alkoi tulla lisää. Sitten huomasin, etteivät ne enää pure. Olen yrittänyt saada tilanteita hallintaan lääkkeiden avulla, mutta tuloksena on vain pieni pöhnä. Ei unta, ei rauhaa. Masentunut mieli on valmis kaikkeen.
Ja lisäyksenä vielä. Ruoka ja kalorithan ovat minulle peikkoja. Ne ovat läsnä jatkuvasti - myös tällä hetkellä, kun juon aamukahviani. Tunnen syyllisyyttä jokaisesta suupalasta. Saatan oksentaa, vaikka olisin syönyt vain ruisleivän. Ja silloin kun sorrun syömään - tekemään minun mittakaavassani syntiä - ei millään ole mitään väliä. Annan mennä. Syön kaiken mitä saan käsiini, jotta minun ei tarvitse enää haikailla ruoan perään.
on hirveää kuulla miten huonosti asiasi ovat. Itse kärsin pari vuotta sitten lievästä syömishäiriöstä. Tajusin itse sen jälkeen kun en muistanut kunnolla mitään parista edeltävästä vuodesta että en ollut keskittynyt kuin ruokaan. Itse en kyllä oksennellut mutta söin, ahmin ja en syönut ja sitten vielä "maltillisesti laihduttelin". Onneksi huomasin että laihuus ei tee onnelliseksi ja kun salilla huomasin kerran yhden oikein laihan tytön (selvästi sairaan) teki mieli mennä halaamaan. Tosin vieläkin tulee sellaisia kausia että laihdutan ja mietin ja suunnittelen sitä paljon, vaikka painoindeksini on aina ollut enintään 18. VOIMIA SINULLE TOIVOTTAVASTI OLET TARPEEKSI VAHVA PARANTUMAAN! Hyvää syksyä!
Lähetä kommentti