Kun pyryttää ja pajutkin taipuu
Kinosten alle hautautuu
Täytyy olla lujasta luusta
Että selviytyy
Olen niin lopussa. Lasken joka päivä lääkkeet ja mietin, onko minusta siihen. Uskallanko vielä elää huomisen? Uskallanko turvata Pelastukseen ja nukahtaa hänen kainaloonsa? Uskallanko luottaa siihen, että minä selviän? En minä uskalla. Ja silti yritän. Päivä kerrallaan. Minuutti minuutin jälkeen.
Olen lihonut. Kaks ja puoli kiloa. Tahdon ne pois. Tahdon kaiken pois. Vielä ainakin seitsemän kiloa. Kaikki pois. En jaksa välittää. Tahdon vain tunnustella luita, jotka kaivautuvat esiin ihrakerroksen alta. Millään muulla ei tunnu nyt olevan merkitystä. On turvattava johonkin, kun kaikki muu karkaa käsistä.
Tässä asunnossa on vaikea olla ja kirjoittaa. Täällä ei saa kiinni muusta kuin ahdistuksesta. Ei ole omaa rauhaa, ei vapautta, ei hiljaisuutta. On isä, äiti ja koira. On turvaa ja ylihuolehtimista, ruokaa ja herkkuja. Minä en jaksa sellaista. Siksi on helpompi turvata toiseen, vaihtaa yöksi maisemaa. Ja turruttaa aivot.
Anteeksi, kun olen niin väsynyt. Anteeksi, kun minusta ei saa mitään irti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
minäkin lasken ja mietin samaa. yritetään uskaltaa katsoa seuraava päivä. tekisi mieli antaa sinulle puhelinnumero, jos tulee oikein paha olla. saisit lähettää vaikka tekstiviestiä, vastaisin. ja toisinpäin.
olet tärkeä. sinusta välitetään.
et saa mennä.
Voi kun jaksaisit elää ja yrittää vielä. Pyytää apua ja antaa itsesi ottaa sitä vastaan. Joskus on vaikea saada äänensä kuuluville, varsinkin, kun vakava sairaus painaa niskassa.
Minun tyttäreeni sairastaa anoreksiaa ja pelkään & toivon hänen puolestaan, kuten varmaankin sinun vanhempasi myös sinun puolestasi. Pidäthän kiinni elämänlangasta!?
kysyn varovasti, että onkohan sinulla messengeriä? jos on ja haluat, niin kuuntelisin ja juttelisin mielelläni sitä kautta. osoitteeni on sama kuin sähköpostini. jos vain haluat.
pidä huoli.
Lähetä kommentti