Jippu - Enkelten kaupunki

Tää kuulostaa hölmöltä
Mutta sanon sen kuitenkin
Mä uskon, että satuja on olemassa oikeesti

Vuosi sitten minun päässäni surisi. Siellä oli liikaa ajatuksia, liikaa ahdistusta, liikaa huolta painosta. Enkä minä ollut yksin. Minun päähäni oli muuttanut pysyvästi kaksi miestä. Siellä he nikkaroivat, koputtelivat kipeästi kalloon ja laskeutuivat välillä nipistämään sydämestä. He söivät minua sisältä, kuluttivat rikkipoikkijapuhki. Olin niin väsynyt. Halusin vain lepoon, mielellään ikuiseen. Osastokin olisi kelvannut, mutta minä olin sinne kuulemma liian terve. Omahoitajan silmissä oli kyyneleitä, kun hän välitti tiedon; minä olin liian turta itkeäkseni.

Viime syksyn muistot painavat nyt kovasti päälle. Joka päivä muistaa sen kivun ja ahdistuksen, ne ihanat juttutuokiot kylpyhuoneen lattialla, lämpimän sylin oman vartalon ympärillä. Tuttu syksyinen haju vie päivä toisensa jälkeen viimevuotisiin tunnelmiin, vaikka ahdistus on nyt vaihtunut haikeuteen ja epäilyt yhteiseen asuntoon.

Täällä minä siis olen, vuoden tauon jälkeen. Tie tänne oli kivulias ja karikkoinen, mutta ennen kaikkea kasvattava. Olen eheämpi, vahvempi ja itsevarmempi - joskin edelleen sairas ja läheisriippuvainen. Mutta nyt minulla on tunteet, minussa elää kipu. Se kipu viiltää sydäntä toisinaan niin kovin, että luulen kuolevani. Ja minä itken. Minä itken, kun sattuu. Ja puhun. Käperryn toisen kainaloon kyyneleineni ja kerron - pikkuhiljaa, mutta kerron kuitenkin. Pudottelen palasia sydämestäni ja toivon, että toinen ottaisi kiinni. Ja niin hän tekee. Hän antaa minulle mahdollisuuden olla ihminen ja ehjä, ehjä ihminen.